Tony ei ole meillä niitä kaikkein tunnetuimpia jazzmuusikoita, vaikka kuului siihen ns. parhaaseen ” A ryhmään”.
Hän aloitti rivimuusikkona mm Stan Getzin, Gerry Mulliganin ja Lester Youngin kanssa -50 luvun alkupuolella. Teki kuitenkin vain yhden albumin omalla nimellään, vuonna 1955 ” Tony Fruscella”, jossa tenoristina oli mukana Allen Eager. Kokonaisuutena tuo levytys on loistava ja se ilman muuta kuuluisikin jokaisen jazzfanin kokoelmiin. Kun Atlantic merkki täytti 50 vuotta 1998, Ahmet Ertegun valitsi Tonyn levyn julkaistavaksi yhtenä 50stä levy-yhtiön parhaimmista julkaisuista, uudelleenmasteroituna tietenkin!
Epävirallisia julkaisuja liikkuu cd muodossa ainakin seitsemän eri nimillä julkaistua. Osa menee tietenkin päällekkäin, mutta ainakin espanjalainen neljän cd:n paketti “The complete works” ja saman merkin “Pernod with Stan Getz” kannattaa hankkia. Itselläni on neljä erilaista Fruscellin cd:tä ja kaikki ne ovat hyviä.
Tuon ainoan omalla nimellä julkaistun albumin aloituskappale, vanha ikivihreä “I’ll be seeing you” jo osoittaa, minkälainen mestari Tony instrumenttinsa kanssa oli. Yhtäläisyyksiä Chet Bakeriin löytyy.
Bert Kämpfert tai Kaempfert, kuten hänet paremmin tunnetaan, 16.10.1923 – 21.6.1980, liittyy nimenomaan nimikkeeseen “rytmikästä pikkupurtavaa”. Saksalainen orkesterinjohtaja, säveltäjä, sovittaja, pianisti, hanuristi, klarinetisti jne. teki miljoonahittejä toisensa jälkeen.
Toisena säveltäjänä oli yleensä Herbert Rehbein, jonka kanssa Bert sitten jo riitautuikin jossain vaiheessa 60 lukua. Herbert kertoi, että se oli kyllä hän, joka sävelsi ne kaikkien tuntemat laulut, mutta Bert sai niistä kunnian. No niin tai näin, Rehbein ja Kämpfert kuitenkin sopivat asian Rehbeinin kuolinvuoteen ääressä.
Ennen kuin Kämpfertin soundista tuli maailman- kuulua, hän löysi Hampurista pitkätukka yhtyeen, josta tuli myöhemmin The Beatles. Hän palkkasi heidät 1961 Tony Sheridanin lp:lle “My Bonnien” taustalle, se oli heidän ensimmäinen levytyksensä. Tiedä sitten pitääkö Bertiä tuosta kiittää vai moittia. Monessa tietolähteessä tuota asiaa ei mainita ollenkaan, vaan kunnia on annettu toisille.
Olisiko 2. maailmansodalla vielä ollut asiaan jotain vaikutusta? Joka tapauksessa Bert Ja Herbert nousivat kulttimaineeseen USAssa, kiitos Milt Gablerin.
Frank Sinatrasta alkaen moni suuri nimi halusi esittää heidän musiikkiaan. Tupla cd “The Bert Kaempfert Story-a musical biography” vuodelta 2002 sisältää kappaleita, joita esittävät mm.Frank Sinatra, Dean Martin, Vic Damone, Sammy Davis jr, Pat Boone, Johnny Mathis ja Anita Kerr Singers. Mukana oli myös Nat King Cole, “L.O.V E” hitteineen, sekin siis Kämfert-Rehbein käsialaa, joka jäikin Natin viimeiseksi ennen hänen kuolemaansa.
Kämpfertiä pyydettiin myös tekemään vastine “Mack the knife “ kappaleelle ja hän teki työtä käskettyä. Syntyi laulu “Danke schön”, jonka otti teemalaulukseen teinisensaatio Wayne Newton. Tuo kyseinen kappale on kyllä niin samanlainen kuin “Puukko -Mackie”, että voisi ajatella jo pientä plagiointijuttua. Bert myönsi, että hän tarkoituksella tekikin siitä samankuuloisen.
No, miten nämä easy listening -levytykset liittyvät jazziin?
No monellakin tavalla, sovitukset olivat usein hyvin jazzahtavia, sopivilla viihdemusiikkilisukkeilla maustettuina. Orkesterissa soitti monia eurooppajazzin mestareita ( Peter Herbolzheimer, Ack Van Rooyen, Jigss Whigham jne. ) ja jopa USAlais fonisti; Herb Geller, joka voitti Downbeat -lehden äänestyksen vuonna 1955 sarjassa “New star”.
Syyttäsuotta Bertin viihdyttäviä levyjä jazz piireissä vierastetaan. Herbert Rehbeinin kaksi sooloalbumia ovat jo cd -muodossakin arvokkaita, yli 200 dollaria on pyyntö ollut parhaimmillaan! Taustalla niissä on Bertin orkesteri.
Lennie Niehaus, 11.4.1929 – , eipäs löytynyt tietoa, että olisi kuollut. Oletus on siis, että elossa on. Hänet taidetaan tuntea paremmin elokuvamusiikin tekijänä, kuin jazzmuusikkona. Onhan hänen meriittilistallaan monta Clint Eastwood elokuvan soundtrackia ja elokuvassa “Bird”, hän toimi musiikillisena johtajana.
Ammatimuusikon uransa Lennie aloitti kokoonpanossa , jossa soitti Herb Geller, Herbie Stewart ja Teddy Edwards. Alttofonistina Niehaus on mestari. West Coast on hallussa ja hänhän olikin jossain vaiheessa mm. Stan Kentonin riveissä.
Lennie teki Contemporary merkille 50 luvulla erikokoisten yhtyeiden kanssa viisi teemaalbumia, joista omiksi suosikeikseni ovat nousseet “The octet number 2” ja “The quintets & strings vol 4”, toki muutkin ovat hyviä. Lennien levyjä kun kuuntelee, niin aina paikoin kuulee vaikutteita Woody Hermanilta, Marty Paichilta ja tietysti Charlie Parkerilta. Hämmästyin sitä, että Lennie on meillä kuitenkin kohtalaisen tuntematon, ja itse asiassa ei moni yhdysvaltalainen ystävänikään tuntenut noita jazzlevytyksiä. You tube onkin siksi ehtymätön aarrearkku, sillä sieltä löytyy paljon sellaistakin, joka on jo jäänyt unohduksiinkin.
Tubby Hayes, 30.01.1935 – 08.06.1973, eräs brittijazzin kulmakivistä. Todennäköisesti, ainakin nuoremmille jazzharrastajille hiukan oudompi nimi. Tenorisaxofonisti, joka hallitsi suvereenisti myös vibrafonin, baritonifonin, huilun ja pianon.
Tubbyn musiikki tunnetaan ehkä parhaiten kvintetin “The Jazz Couriers” kautta, jossa Tubbyn kaverina fonissa oli Ronnie Scott. Tuo kokoonpano toimi vuosina 1957 – 59 ja eittämättä oli brittiläisen modernin jazzin suurlähettiläs maailmalla ja on sitä edelleen useiden äänitteiden kautta.
Hayes perusti sitten oman kvartetin ja kiersi Saksassa Kurt Edelhagenin kanssa. Usaan hän lähti 1961 ns ” vaihto-oppilas ohjelman” puitteissa, siten , että Zoot Sims tuli Englantiin hänen ” tilalleen”. USAn päässä Tubby sitten levytti mm. Clark Terry, Eddie Costan ja Horace Parlanin kanssa.
Palattuaan takaisin Englantiin, toisen Amerikan matkansa jälkeen, hän sai oman tv ohjelman ( 1961- 1963 ) ja teki paljon muutakin tv, radio ja elokuvamusiikkia, perustaen samaan aikaan oman big bandinsä.
Samaan aikaan omien levytystensä ohella Tubby oli mukana monissa muissakin sessioissa, kuten Ted Heathin “Big Band Bash” -levyllä 1962, jossa soolot toki jäivät lyhyiksi, mutta eräs on jäänyt elämään omaa elämäänsä, nimittäin kappaleella “Cherokee”.
Johnny Keatingingin orkesterin kanssa Tubby on mukana kolmella lp:llä, joista paras on “Temptation” (1962) sekin. Keatinghan toimi myös Ted Heathille sovittajan ominaisuudessa.
Tommy Wattsin lp “Watts cooking” (1959) ja “It might as well be swing” (1958) ovat myös Hayes keräilijöille ja faneille pakkohankintoja. Parilla kappaleella kuullaan Hayesin hyvää vibrafonin soittoa.
Harvinaisempaa materiaalia on kuultavissa, hyvän brittiläisen jazz vokalistin, Johnny Grantin ep:llä, vuonna 1958. Vibrassa Tubby maalailee “Darn that dream” kappaleessa ja tenorillaan taas “I’ll be tired of you”. Johnny Grantilla on hiukan Sinatramainen ääni ja tuo kyseinen ep on nykyään siis ultraharvinainen. Itselläni on se mp3 -muodossa. Johnny Grantista ei juuri tietoa löydy, mutta hän esiintyi mm. Ronnie Scottin kanssa ja tuo ep lienee ainoa jäljelle jäänyt äänite?
Tubbyn musiikillinen ura jatkui päivätöissä, eli eri sessioissa ja yötöissä, jazzin parissa läpi 60 luvun. Huume ja sydänongelmat vain pahenivat ja 60 luvun lopussa hänelle tehtiinkin sydänleikkaus. Hän aloitti soittamisen uudelleen 1971, mutta joutui samana vuotena vielä uuteen sydänoperaatioon.
Vuonna 1972 hän kiersi eurooppaa ja pohjoismaita ( ei Suomea…).
Monet meistä ovat lukeneet Alistair MacLeanin kirjan “Pelko on aseeni”. Elokuvan soundtrackilla , vuonna 1972, johon Roy Budd teki musiikin, soittavat myös Tubby Hayes ja Ronnie Scott ja siinä ollaan ihan souljazz ja jazzfunk pohjalla. Erittäin hyvä levy se on. Loistavana esimerkkinä takaa-ajo kohtaus ( yllättäen nimeltään; “The car chase” ), Ronnien ja Tubbyn tenorien kaksintaistelu !
Valitettavasti Tubbyn elämänlanka sammui 1973 kesken sydänleikkauksen, mutta onneksi musiikki jäi elämään ja aina vain löytyy lisää uutta materiaalia.
Yhtä olen metsästänyt jo kauan cdmuodossa tai mp3, nimittäin laulaja Mark Murphy ” Mark time” vuodelta 1964, jota en löydä mistään.
Tubby oli myös monilla pop/ rock levyillä mukana, vaikka häntä niissä ei mainita; kuten Ringo Starrin “Sentimental Journey” ja Peter & Gordonin ” Black, brown and gold”, jossa muuten foni sovitukset teki Led Zeppelin yhtyeen John Paul Jones!!! Varsin mielenkiintoista popjazzia.
Brittijazz on muutenkin tutustumisen arvoista ja sieltä löytyy paljon ennenkuulematonta laatumusiikkia ja ohessa yksi sivusto, josta voi eri artistien ja yhtyeiden julkaisuihin tutustua on seuraava: http://britjazz.blogspot.com/
