Michael John ” Jimmy “Roselli syntyi 26.12.1925 ja nukkui pois 30.06.2011.
Hän oli yksi arvostetuimmista amerikan-italialaisista laulajista ajalta, jolloin hänen kilpailijoitaan olivat mm. Sinatra, Martin, Como, Vale ja Damone. Jimmy asui Hobokenissa osoitteessa Monroe Street 514 ja Frank Sinatra asui Monroe Street 415ssä. Heidän perheensä tunsivat toisensa hyvin. Frank olikin aluksi Jimmyn ihailun kohde ja Jimmy halusi pukeutua samalla lailla ja myös esittää kovista, kuten Frank. Ystäviä he eivät kuitenkaan koskaan olleet, vaikka kunnioitus oli molemminpuolista.
Mafia ( Wiseguys) hallitsi viihdealaa ja ellei tullut toimeen heidän kanssaan, oli joko hengenlähtö lähellä tai sitten ura lopahti muuten vain lyhyeen. Elämänkertakirjassaan; “Making the wiseguys weep-the Jimmy Roselli story” tuodaankin hyvin esille sen ajan viihdemaailman raadollisuus. Alamaailma piti Jimmystä ja hänellä riitti esiintymisiä, kunnes hän itse päätti, että nyt saa riittää: Mafia ei hänelle ehtoja sanele. Kirjansa mukaan Sinatra ja Damone olivat Mafian käskyläisiä ja siksi menestyivät niin hyvin. Siksi Jimmy saikin pesäeron jälkeen pelätä henkensä puolesta ja ainakin yhden kerran hänelle oli annettu tappotuomio, joka ei sitten toteutunut, kiitos erään toisen mafiaperheen pään.
Mafia yhteistyön loppumisesta huomimatta yleisö piti edelleen Jimmystä ja keikkoja riitti. Hän myös päätti, että kun hän tekee italiankielisen levyn, hän laulaa sen juuri oikealla Napolin murteella. Menestynein kappale Jimmyn uralla olikin ” Mala femmina” vuonna 1963, joka soi Scorsesen elokuvassa ” Sudenpesä” v. 1973 pariin otteeseen ja tuosta Napolin murteesta tulikin Jimmyn valttikorttinsa Sinatraan nähden, koska viimemainittu ei osannut sanaakaan italiaa, eikä koskaan levyttänyt italiaksi.
New Jerseyn alueella Jimmy olikin Jerry Valen ohella toinen suosikkilaulaja. Ensinmäiset singlensä Jimmy julkaisi 1960 ja ensimmäisen albuminsa 1964 “Showcase: Jimmy Roselli”. Se oli tyylille uskollisena sisällöltään hyvin pop -voittoista pienillä jazzvivahteilla. Sovittajinaan Jimmyllä oli kaksi kovan luokan miestä, Ralph Burns ja George Siravo. Jos oli ” Mala femmina” suurin hitti, niin myynnillisesti USAssa isoin juttu oli 1964 levytetty ” There must be a way”, upea tyylipuhdas iskelmä.
Miksi sitten hänen musiikkinsa on jäänyt tuntemattomaksi valtameren tällä puolella. Kirjan mukaan asian takana oli Mafia, joka laittoi Jimmyn yksinkertaisesti boikottiin, koska hän ei suostunut toimimaan heidän ehdoillaan. Eli levyille ei enää löytynytkään jakelijoita ja Jimmy joutui itsekkin myymään levyjään kadulla autonsa takakontista. Tuokin tapahtuma dokumentoitiin v 1997 ilmestyneessä, tosipohjaisessa rikoselokuvassa “Operaatio Donnie Brasco”.
Levyjä kuitenkin tehtiin tasaiseen tahtiin Jimmyn itsensä toimiessa tuottajana . Löytyy “There must be a way”, 1965 saluunalauluja sisältäneitä ” Saloon songs “ osat 1 ja 2. Sitten big bandin kanssa “Lullaby of Broadway” 1966, joka on hyvin svengaava teema- albumi aiheenaan New York. Etenkin tuolla levyllä Jimmyn ääni on Tony Bennettmäinen tiukkasävyinen tenori. Muita pitkäsoittoja olivat “The italian album” 1967, “Core Napolitano” 1970, “3.A.M” 1973 ja viimeiseksi jäänyt ” Sweet sound of success” lullaby of brad 1974.
Jimmyn äänestä joko pitää, tai sitten ei. Säveltäjälegenda Sammy Kahn on sanonut, että Jimmyllä on rikkaampi ja voimakkaampi ääni, kuin Sinatralla.
Jimmy Roselli kuuluu ehdottomasti kaikkien hyvästä lauluviihteestä pitävien hyllyyn. Hänen musiikkinsa on osa suurta amerikkalaista laulukirjaa. Hän oli aikanaan mafian lemmikki, hän lauloi mafiapomo John Gotti juniorin häissä, toinen rikollispomo, Larry Gallo haudattiin Jimmyn lp kädessään! Jimmy oli todellinen viihdyttäjä, jonka soisi tulevan tutuksi USAn ulkopuolellakin.
Johnny Desmond 14.11.1919 – 06.09.1985, oli oikealta nimeltään Giovanni Alfredo De Simone.
Hän perusti oman lauluyhtyeensä, The Donwbeats jo 1939, mutta muuttivat nimensä Bob-O-Links, kun liittyivät Bob Crosbyn orkesteriin. He olivat mukana 15 Crosbyn levytyksellä, joista kaksi “You forgot about me” ja “Do you care” menestyivät listoillakin.
Johnny päätti kuitenkin lähteä soolouralle v 1941 ja hän päätyi Gene Krupan orkesterin solistiksi, levyttäen useita lauluja hänen kanssaan. Armeija kutsui Desmondia ja hän värväytyikin sinne 1942. Laulu-ura sai siellä jatkoa Glenn Millerin Army Air Forces Orchestran riveissä. He toimivat Euroopassa, pääasiassa Isossa-Britanniassa vuosina 1943- 44. Johnny teki lukuisia radio-ohjelmia Millerin kanssa ja olipa hänellä ihan omakin ohjelma: “A soldier and a song”.
Noilta ajoilta löytyy youtubesta näytteitä, sekä cd -levy “The missing chapters Glenn Miller, vol 7 S’Wonderful”, jossa on live-esityksiä Millerin kanssa, sekä Millerin katoamisen jälkeen. Toinen cd on “With my head in the clouds, with The Glenn Miller Service Orchestra” ja kolmas” Johnny Desmond-The G.I Sinatra”.
Myöhemmin sodan jälkeen Johnny kierteli Millerin orkesterin kanssa, rumpali Ray McKinleyn ollessa johtajana. 1959 julkaistiin upea pitkäsoitto “Once upon a time”, jossa taustaorkesterissa soitti monia Glenn Millerin sota-ajan kokoonpanossa jo olleita muusikoita. Tuo levy onkin hieno tribuutti, jota löytyy, jos kiinnostaa ainakin maailmalta “The classic albums from Johnny Desmond- Once upon a time / Blue smoke” Columbia merkillä. Johnnyn hieno voimakas ääni ja Miller soundi sopivat täydellisesti yhteen. Tuo ” Blue smoke” levy on myös loistava, siinä on taustalla vain Tony Mottolan kitara ja Bob Haggartin basso.
Johnnyllä oli useita hittejä myös sodan jälkeen. ” C’est ci bon” 1949 ja tuo amerikan italialaisten eräs suosituimmista lauluista “Just say I love her” 1950. Haitarijazzista kun pidän, niin täytyy mainita 1956 levytetty ” I only know I love you”, jonka Johnny laulaa osittain italiaksi ja englanniksi , hanurissa tyylittelee Nick Perito, joka taas oli Ernie Felicen ystävä. Kuten myös The Dell Trion kanssa tehty “Lillette”, joka on v 1947 tehty.
Johnny Desmond olikin eräs parhaimmista croonereista, hän myös sävelsi, tanssi ja näytteli. Hänen uransa on melko hyvin dokumentoitu levyille ja niitä on vielä aika hyvin saatavillakin. Jos jollakin on Johnnyn vinyyli ” Souvenir D’Italie”, olisin kiitollinen, jos saisi sen vaikka ripattua cd:lle tai vaikka c-kasetille. Sitä kyllä on myynnissä maailmalla, mutta hinta on turhan huikea.
Julius LaRosa 02.01.1930 – ja sittenpä ei löydykkään tietoa, onko mies elossa vai ei. Kyselin USAn päästäkin, mutta varmaa tietoa ei ole. Epäilivät hänen olevan hengissä vielä, koskapa kuolinilmoitusta ei mistään löydy.
Hänen uransa sai nostetta 50 luvulla Arthur Godfreyn maineikkaassa tv ohjelmassa , joka oli todella suosittu. Jos oli Johnny Desmond ns ” power crooner”, eli vahva ääni, voimakas vibraatto, niin Julius muistutti hyvin paljon Sinatraa, jopa enemmän, kuin Vic Damone, jonka jopa Sinatra sekoitti itseensä ainakin kerran kuullessaan Damonen laulua jukeboksista . He pelasivat korttia, jossa oli Vic ja muutama muukin Rat Pack -jäsen mukana, jolloin Frank tokaisi musiikin kuullessaan, että ” tuohan on uusin levyni”. Damone joutui oikaisemaan, että näin ei ole. Silloin Sinatra otti ja heitti kortit pöytään ja lähti suutuksissaan nostelemaan.
Eräs Kalifornialaisystäväni kertoi, että kun he 50- ja 60 -luvulla asuivat vielä USAn itärannikolla, hänen äitinsä soitti aina LaRosan levyjä mieluummin kuin Sinatran, syystä, että Julius oli viihdyttävämpi.
Julius esiintyi paljon televisiossa, komediasarjoissa ja musiikkiohjelmissa. Eräs hänenkin suosituimmista lauluistaan on, v 1959 levytetty “Just say I love her”, joka ilmestyi albumilla “Love songs á La Rosa”. Tuo levy on ilmestynyt Collectables / Rhino merkillä vuonna 2004 toisen albumin “On the sunny side” (1960) kanssa. ( COL-CD-7631 ). Todellakin, ne voisivat hyvinkin olla Frank Sinatran kataloogista, tyyli on ihan sama. Ensinmäinen levy on mediumtempoisia ja balladeja ja toinen svengaavaa big band viihdettä.
Aasinsilta Desmondiin on se, että näillä levyillä orkesteria johtaa Nick Perito. Jasmine merkki on julkaissut myös hyvän LaRosa koosteen ” Mainly romantic” JASCD 347 (1999), jossa on enemmänkin jazzahtavaa materiaalia pikku yhtyeiden kanssa, kuten Al Caiola kvartetin.
Olen tässä nyt muutaman vuoden aikana kuunnellut tuttuja ja tuntemattomapia, sanotaan nyt sitten croonereita ja en voi kuin ihmetellä, kuinka paljon heitä USAsta löytyy ja ennen kaikkea, kuinka tasokkaita artisteja he ovat. Levyhyllyni onkin täyttynyt monista levyistä, joista osa on kohtalaisen harvinaisia nyt jo digitaalisessakin muodossa. Tutkimusmatka jatkuu edelleen rytmimusiikin joka osa-alueella. Muistakaa käydä siellä youtubessa näitä kuuntelemassa.
Ohessa linkki mielenkiintoiselle sivustolle, jossa mennään läpi monia USAn italialaisjuurisia croonereita http://www.lifeinitaly.com/music/italian-american.asp
