Suomen PerinneJazz ry järjesti vuosina 2017-2019 kolme kiertuetta, joiden konserteissa soitettiin tietenkin perinteistä jazzia. Siis sitä svengaavaa musiikkia, joka sai alkunsa reilut sata vuotta sitten New Orleansista, levisi sieltä ympäri maailmaa ja kehittyi swingin kautta bebopiksi. Näille 1950-luvun tienoille asettuu yhdistyksen näkemyksen mukaan perinnejazzin takaraja, jonka yli jazz seuraavien vuosikymmenien aikana astui.
Kiertueiden Savoy-teatterin konsertit äänitettiin ja tallenteista koottiin käsillä oleva tuplalevy, jonka musiikki on peräisin monipuolisista lähteistä. Ohjelmassa on jazzin klassikoita New Orleansista swingin kautta bebopiin, vanhoja kotimaisia iskelmiä, versioita oopperasta ja kansanmusiikista, onpa mukaan sovitettu jopa Abba-sikermä. Niinpä myös perinnejazzin seinät näyttävät olevan leveällä ja katto korkealla.
Levyillä soittaa kolme eri kokoonpanoa, joiden muusikot edustavat eri muusikkosukupolvia. Saksofonisti/klarinetisti Pentti Lasasen ja pianisti Seppo Hovin kaltaisten jo veteraanien lisäksi mukana ovat 1970-luvulla syntyneet trumpetistit Mikko Pettinen ja Jukka Eskola, jotka ovat tuttuja omista, nykyjazzin piiriin lukeutuvista yhtyeistään. Muut muusikot ovat 1950- ja 1960 -luvuilla syntyneitä. Basisti Wade Mikkola, klarinetisti Antti Sarpila ja Seppo Hovi osallistuivat kaikille kolmelle kiertueelle ja ainoina muusikkoina soittavat jokaisella levyn kappaleista.
Kahdelle levylle mahtuu peräti 39 raitaa eli ne kaikki ovat varsin lyhyitä, vain kolmen kappaleen kesto venyy juuri yli viiden minuutin. Niinpä improvisoidut soolot ovat napakoita ja tarkkaan harkittuja puheenvuoroja hieman samaan tapaan kuin savikiekoilla tapasi olla ennen LP-levyjen esiinmarssia. Wade Mikkola ja Antti Sarpila vastaavat lähes kaikista levyn taiten kirjoitetuista sovituksista, joiden kekseliäisyys korostaa levyn moni-ilmeisyyttä.
Albumi pitää sisällään yli kaksi tuntia taitavasti soitettua ja svengaavaa jazzia. Musiikki on tasalaatuista, mutta joitakin kohokohtia kappaleiden joukosta voi silti poimia. Syksyllä 2017 äänitetyt konsertit olivat ilmeisesti Pentti Lasasen viimeisiä levytyksiä. Duetto Sarpilan kanssa kappaleella ”When Your Lover Has Gone” ja soolo Erik Lindströmin balladissa ”Etkö uskalla mua rakastaa” käyvät mestarin koskettavista jäähyväisistä.
Muita mieleen jääneitä hetkiä ovat vaikkapa slaavilaisesta kaihosta jazzvalssiksi ja swingiksi muuntautuva Dmitri Šostakovitšin ”Jazz Waltz #2″, bebopin sävyillä maustettu Toivo Kärjen ”Liljankukka”, Sarpilan sopraanosaksofonin polte Sidney Bechet -tribuutilla ”Summertime” sekä ohjelmiston modernia laitaa edustavat Roland Kirkin ”Serenade To A Cuckoo” ja Clifford Brownin ”Joy Spring”. Myös Lasse Mårtensonin ”Laiskotellen” on pakko mainita, sillä sen alkuperäisesitys lienee varhaisin kosketukseni jazzin poljentoon. ”The Best of Finnish Classic Jazz” on niin viihdyttävä ja lämminhenkinen kokonaisuus, että se kuuluu Valon kuvia -blogin Vuoden valinnat 2021 -listalle.
Classic Jazz Society All Stars: The Best of Finnish Classic Jazz. Live at Savoy Theatre (Suomen PerinneJazz ry, 2021)
Muusikot: Jukka Eskola, Mikko Pettinen, trumpetti, Petri Juutilainen, Jay Kortehisto, pasuuna, Pekka Toivanen, Pentti Lasanen, Antti Sarpila saksofonit, klarinetti, Juha Lanu, Petri Krzywacki, kitara, Seppo Hovi, piano, harmonikka, Keith Hall, Jari Kettunen, Thomas Rönnholm, rummut.
Takapotkun taikaa – kakkosnelonen jazzin rakennuspalikkana
Yhdistys julkaisi tuplalevyn kaveriksi myös kirjan, jonka tarkoituksena on esitellä levyllä soitettua musiikkia ja puolustaa perinnejazzin asemaa Suomessa.
Antti Sarpila, Wade Mikkola, Seppo Hovi ja yhdistyksen puheenjohtaja Jukka Laitasalo kokoontuivat keskustelemaan levyn kappaleista ja niiden herättämistä ajatuksista. Martti Koljonen editoi keskustelut ja muokkasi ne kirjaa varten.
Keskustelun muoto ei kuitenkaan ole täysin onnistunut tapa esitellä levyn musiikkia. Kun keskustelu rönsyilee ja hyppelee asiasta toiseen, jää kirjan sisältämä informaatio hajanaiseksi. Keskustelut välittävät silti paljon tietoa niin amerikkalaisen kuin suomalaisenkin jazzin historiasta.
Hyviä esimerkkejä ovat amerikkalaisten jazzpianistien vertailu ”Misty”-kappaleen yhteydessä tai saksofonisti Matti Rajulan esiin nostaminen varhaisen Suomi-jazzin hämärästä. Myös kappaleiden sovitusten yleistajuinen avaaminen on kiinnostavaa luettavaa. Kuitenkin ikivanhat anekdootit, puujalkavitsit ja muu jutustelu heikentävät kirjan käytettävyyttä levyn rinnalla luettavana tietokirjana.
”Takapotkun taikaa” asettuu myös puolustamaan perinteisen jazzin asemaa. Keskusteluissa nousee toistuvasti esille perinnejazzin heikko näkyvyys nykypäivän mediassa ja marginaalinen asema kulttuurielämän kokonaisuudessa. Keskustelijat tietävät syylliset tähän valitettavaan asiantilaan. Niitä ovat isot mediatalot (YLE, Hesari), Suomen Jazzliitto ja jazzin koulutusjärjestelmä, erityisesti Sibelius-Akatemian jazzosasto.
Keskustelussa ei pyritä tätä hieman salaliittoteorialta haiskahtavaa pohdiskelua syvemmälle. Entäpä jos nämä musiikin muodot, joiden viimeisimmät innovaatiot tehtiin 1950-luvulla, saavat juuri ansaitsemansa huomion. Onko perinnejazz samassa asemassa kuin perinteinen blues, joka sekin elää valtavirran ulkopuolelle ja joka siitä huolimatta pystyy edelleen tuottamaan hyvää musiikkia ja elämyksiä kuulijoille?
Törmäsin kirjassa vielä yhteen kyseenalaiseen väitteeseen. Seppo Hovi nimittäin sanoo näin: ”Jazzkoulutushan nykyisellään jossain määrin tasapäistää.” Väite kuulostaa minusta oudolta ja nostan perusteluksi esille muutamia kotimaisia, koulutettuja muusikoita, joiden levyjä olen esitellyt blogissani parin viime vuoden aikana: Riitta Paakki, Aki Rissanen, Timo Lassy, Mikko Pettinen, Linda Fredriksson, Nina Mya ja Jukka Eskola. Mielestäni nämä muusikot ovat kaikkea muuta kuin tasapäisiä ja yhdestä puusta veistettyjä.
Kirjassa on vielä muutama lyhyempi artikkeli, kuten Pentti Lasasen muistoa kunnioittavat lyhyt haastattelu ja muistokirjoitus sekä kirjan painavinta antia tarjoava Wade Mikkolan kirjoitus, jossa hän esittää tiiviissä muodossa jazzin vaiheet New Orleansista 1960-luvulle. ”The Best of Finnish Classic Jazz” on siis hieno näyttö ammattitaitoisesti esitetyn perinnejazzin voimasta, vakuuttavampi puolustuspuhe kuin hajanaiseksi jäävä ”Takapotkun taikaa”.
Takapotkun taikaa – kakkosnelonen jazzin rakennuspalikkana. (Suomen Perinnejazz ry, 2021)
Tekijät: Seppo Hovi, Antti Sarpila, Wade Mikkola, Jukka Laitasalo ja Martti Koljonen (toim.)
Teksti on julkaistu Jukka Piiroisen Valon kuvia -blogissa 16.11.2021.
Piiroinen on torniolainen jazzin ja valokuvauksen harrastaja, eläkkeelle siirtynyt luokanopettaja. Hän julkaisee Valon kuvia -blogissa lähinnä jazziin ja valokuvaukseen liittyviä kirjoituksia sekä valokuvia.
– Kiinnostukseni jazziin juontaa juurensa kouluvuosiin. Itä-Suomen maaseudulla törmäsi 1970-luvulla harvoin elävään rockiin tai jazziin, joten radion musiikkitarjonta oli ainoa mahdollisuus kuulla jotain kiinnostavaa. Kun jostain syystä aloin kuunnella radion harvoja jazzohjelmia, musiikki kiehtoi ja vei mennessään.
– Ensimmäinen jazzkonsertti oli Ilomantsin lukion oppilaskunnan järjestämä Tapiolan yhteiskoulun big bandin konsertti, 1976 varmaankin. Kävin koulukonsertissa ja ilman muuta vielä illalla toisen kerran kaikelle kansalle tarkoitetussa konsertissa. Yhtye soitti Count Basien klassikoita, mutta myös muistaakseni Palle Mikkelborgin nykyjazzteoksen. Yhtyeessä soittivat ainakin Teemu Salminen, Sakari Kukko, Simo Salminen, Tomi Parkkonen ja Juhani Aalto. Yhtyettä johti Martti Lappalainen.
– Konsertti teki suuren vaikutuksen ja siitä minun jazzin harrastukseni alkoi. Torniossa 1980-luvun lopulla lähdin mukaan Kalottjazz & Blues -festivaalin järjestelyihin. Kirjoitin tiedotteita ja esiintyjien esittelytekstejä, mistä puolestaan pääsin jazzkirjoittamisen alkuun.
