Troyka ei ole aivan uusi yhtye, vaikka ainakin minulle tämä levy on ensimmäinen kosketus kyseiseen trioon. Kolmikko, kitaristi ja luuppauksen mestari Chris Montague, rumpali Joshua Blackmore sekä kosketinsoittaja Kit Downes, perustivat tämän Lontoossa vaikuttavan kokoonpanon. Yhtyeen ensi levytys Troyka ilmestyi 2009 ja se vei yhtyeen heti brittiläisen jazzpiirin tietoisuuteen. Sitä alettiin verrata silloin jo useita vuosia vaikuttaneeseen Polar Bear yhtyeeseen ja Portico Quartetiin, joita pidetään edelleen uudenlaisen nuoren polven kovimpina tähtinä jazzin saralla saarivaltiossa. Nyt Troyka on lujaa vauhtia kiilaamassa tähän ryhmään mukaan, joten olisiko trio nyt syytä saada ensi tilassa Tampereelle, sillä edellä mainittu kaksikko on siellä jo esiintynyt marraskuun kaamoksessa 2007 ja 2009.
Troyka on ehtinyt esiintyä Brittein Saarten merkittävimmillä jazzfestivaaleilla Lontoosta Skotlannin Glasgow’n perukoille. Nyt yhtye on tullut väkevästi markkinoille uudella levyllään Moxxy, tai oikeastaan se saa virallisen julkistuksen heinäkuun alussa. Yhtye pyrkii pitämään kaiken muun yksinkertaisena paitsi esittämänsä musiikin. Yksinkertaisuus käy ilmi yhtyeen ja levyn nimestä sekä soitettavien kappaleiden nimistä. CD:n kansi muistuttaa meitä vanhakantaisesta “neuvostolaisuudesta”, kaikki on yksinkertaistettua ja pelkistettyä, ikään kuin meillä olisi vain yksi totuus. Moxxyn musiikki sitä vastoin on vaihtelevaa, monisärmäistä, ilmeikästä ja yllättävää. Siitä on yksinkertaisuus kaukana ja se herättää kuulijan mielenkiinnon.
Levy luo sellaista uniikkia musiikillista ympäristöä, missä tavanomainen muuttuu yllättäen epätavalliseksi. Yhtyeen soitto on vakuuttavan rönsyilevää ja erikoista. Vaikka siinä on hyvä vierintävastus ja se tuntuu toimivan hyvin tasaisesti etenevänä rauhallisena ja virtaviivaisena pallona, niin silti siinä on jotain räjähdysherkkää aggressiivisuutta mikä pitää kuulijan korvan herkkänä ja odottavalla kannalla. Urkuvetoisissa pienissä yhtyeissä on oma karismaattinen leima, mikä ei ole aivan tavanomaista. Tulee mieleen Stefan Pasborgin Electric Ibrahim, mutta Troyka vie soittoaan rauhallisemmin ilman raivoisaa rytmitystä. Yhtyeet ovat hieman eri linjoilla, mutta molemmat ovat mielenkiintoisia omalla alueellaan.
Toykan erinomaisen luova tyyli perustuu paljon melodiseen ja harmoniseen improvisointiin eikä välttämättä niin paljon rytmin luomisen elementteihin, vaikka sitäkin on myös vahvasti mukana esimerkiksi kappaleessa Zebra. Vahva ja tehokas komppaava rytmi muuttuu välillä taiteelliseksi kerronnaksi, mutta toistuu sitten taas kappaleen lopussa. Chaplin puolestaan on hidasta, mutta kirkkaan kuultavaa, surumielistä ja jännittävän odottavaa kitarasoinnuttelua. Miettimisen aihetta antava lopetus on kaunista kuunneltavaa.
Heidän musiikkinsa elää kaiken aikaa, sillä ei ole mitään ennalta määriteltyä roolia, vaan se keinuu ja muuttaa muotoaan kappaleiden aikana. He ovat uuden sukupolven muusikoita, jotka eivät sitoudu mihinkään vanhaan juoneen, vaan haluavat rakentaa jotain uutta, mikä kaataa vanhat raja-aidat. Troykan musiikki kiihdyttää ja sytyttää. Helpointa on istua alas, kuunnella kaikessa rauhassa ja antaa ajatusten juosta. Toykan soitto hämmentää mieltä. (JKi)
Chris Montague: kitarat, looppaukset, Kit Downes: piano, urut, Fender Rhodes, Joshua Blackmore: rummut
Äänitys: Ben Lamdin, Fismarket Studio, Lontoo. Miksaus ja masterointi: Robert Harder. Tuotanto: Troyka ja Robert Harder, tuotannon johto Dave Stapleton. Virallinen julkaisupäivä: 4.7.2012.
- Rarebit (Chris Montague) 5:11
- Dropsy (Chris Montague / Joshua Blackmore) 6:22
- Crawler (Kit Downes) 7:16
- Oedipus (Chris Montague) 5:32
- Rest (Chris Montague / Joshua Blackmore) 4:51
- Islands (Kit Downes) 5:35
- Zebra (Joshua Blackmore) 4:15
- Chaplin (Chris Montague) 6:09
{youtube}bi7xBLsxGnA{/youtube}
