Texicalli Records 2009, Impala 017
Ukot poseeraavat levyn sisäkannessa kuin Rannanjärven klaani Pohjanmaan poliisilehdessä aikoinaan. Odotettavissa siis kai jonniinmoista myrskysäätä tai perkeleellinen taidepläjäys. Vaiko kylmänkankea suomalainen suomaisema, jossa kalmankoura raapii persettä ja mollivoittoinen jazzsoitanta (?) huurtaa kalsongin lahkeen. Miksi? Miksi? Ja miksi? Olen kysynyt sitä monen monta kertaa… saamatta kunnon vastausta.
Aloitusraita paneekin kuulijansa ensitahdeillaan hieman epävarmaksi Kantosen maalaillessa sävelmaisemaa, johon joukkuetoverit pläjäyttävät omat puumerkkinsä. Entisaikainen sananlasku totesi, ettei ole varmaa, tuleeko laps’ vaiko paska…
Mutta suohuurut saa kuitenkin heti unohtaa, sillä sen verran massiivisesti Kantonen soitintaan käsittelee. Juoksuttelee koskettimistoa ja pistää myös vasuriinsa liiketta. Herrala jymistää bassoaan tolkusti ja saa soolotilan, jonka taakse Kantonen kutoo aurinkoisen liplattavan verkon. Hassisen osuus on assistenttiluokkaa, mutta mukana ollessaan tarkkatahtista ja asiaan kuuluvaa.
Kakkosraita alkaa koneääntelyillä sulaen toisen minuutin alkaessa Herralan napsakan basson jytinään ja Hassisen sutimiin. Kantosella on aivan selvää alkukankeutta, josta kuitenkin sukeutuu maittavan menevää juoksutusta, messevän massiivista komppia. Sopivaa riitasoinnin hakua että tavanomaisen tasaista melodiointia.
Kolmosena starttaa liikkeelle yhtyeen nimikkokappale; Tokka. Hassisen rytmikone hakkaa askeettista rytmiä, jossa Herralan bassokuvio myös toistaa itseään. Kantonen lyö sekaan muutaman jyräkän, häipyen ja taas tullen. Puolivälissä paikoilleen liimautuen ja soittopelistään enemmän irtipuristaen. Kappaleen (ja yhtyeenkin) nimenä Tokka hieman ihmetyttää, sillä allekirjoittaneelle se on rykivä ja kirnussa kiehuva porolauma, joka luonnon helmassa laiskan letkeänä etsii ja syö jäkäläänsä. (Nykysuomen sanakirja antaa tokka sanalle myös merkitykset: Allas-, sulku, kuivatelakka. Pieni lankavyyhti / -kerä. Nukke) Amen.
Vaiko oliko amen, sillä nelosraidalla jatketaan osittain samalla lailla,Hassisen jykevän rummun muuttuessa monikuvioisemmaksi ja Kantosen äityessä välillä mukavan kimuranttiin meininkiin.
Vitonen on sitten rumbaa hmmmm… rytkytangoa a´lá Kantonen, nimeltään rumpatus. Kantosen vanha “kiistakumppani flyygeliherruudesta” Iiro Rantala teki Töykeineen useita tämän tyyppisiä juttuja. Makea juttu kuulla Kantoseltakin tällainen aito relax -osaston soitto… joka ei sittenkään ollut tangoa.
Kutonen jatkaa tätä suhteellisen harmitonta linjaa. Kantonen lyö kaksinkäsin käynnistystä ja vauhtiin päästyään esittää muutaman irtioton ja bravuurinsa sotkien lopun rytmiä että tunnelmaa
Tämä sama seesteisyys jatkuu levyn parilla loppuraidalla, Jippoiluna. Osin puritaanisena ollotuksena. Sykkeellisen rytmin laantuessa. Kaiken tyyntyessä, päättyessä.
Kuulijan pönttö eli pää jäi hieman sekaiseksi, hämilleen. Hyvänolon tunne velloi sisuksissa kuin kolme lautasellista armeijan hernekeittoa. Hyvää. Mutta petollista, sillä SA Int poistuu parilla pierasulla. Tokka vaatisi kunnon sulattelun, useamman kuunteluerän ja kuuntelurauhan.
Kahden kerran jäljiltä rohkenen kuitenkin antaa näille maailmanluokan huippuherroille täydellisyyttä hipovat pisteet. Karu tosiasia on, että kun homman osaa, niin sen todella osaa, jazzissakin…
Onhan tämä nyt sitä jazzherkkua? (OR)
Seppo Kantonen; piano, Ville Herrala; bass, Mikko Hassinen; drums
Recorded at Finnvox Studios and mixed at Neomusic by Miikka Huttunen, Helsinki Finland
Produced by Mikko Hassinen and Seppo Kantonen
1. Hillcape 7:12
2. Hell Boy 8:43
3. Tokka 4:47
4. 8.1. 6:37
5. Rumputus 5:24
6. Ota-ota 8:42
7. Hall Of Puritans 7:13
8 . La Barca 4:01
