Elegy
ECM 2512
Aina silloin tällöin, onneksi ei kuitenkaan kovin usein, käteen sattuu levyjä, joista seuraa vääjämättömästi liuta ilkeitä kysymyksiä: miksi tämä levy ylipäätään on tehty? Ketä se palvelee tai miellyttää? Kuka jaksaisi kuunnella tällaista? Ja niin edelleen.
Tässä on sellainen levy. Olkoonkin niin, että saksalaissyntyinen, pitkään USA:ssa asunut Theo Bleckmann on esiintynyt ympäri maailmaa New Yorkin Carnegie Hallissa, Sydneyn Oopperatalossa sun missä tahansa ja ollut Grammy-ehdokkaana (2010), ei se välttämättä ole laadun tae.
Edellä mainitut esimerkit hänen uransa poluista eivät poista sitä tosiasiaa, että Bleckmann on niin laulajana kuin säveltäjänäkin melkoisen onneton tapaus. Laulajana hän on löperö supisija, paikoin imelyyteen sortuva kuiskailija ja liian hentoääninen alle keskitasoinen määkijä vailla omaa identiteettiä. Karismasta nyt puhumattakaan. Sävellyksissä ei niissäkään ole minkäänlaista persoonallista otetta, ne ovat järjestään samaa tasapaksua mössöä.
Bleckmannin taustabändi koostuu kohtalaisen tuntemattomista muusikoista. Pienenä poikkeuksena tosin kitaristi Ben Monder, jonka yhteistyö Bleckmannin kanssa on kestänyt jo parisenkymmentä vuotta. Muusikot soittavat kyllä aivan mukavasti, mutta eivät edes hekään saa nostettua tähän yksitoikkoiseen jupinaan sen erityisempää nostetta tai menoa.
Mielelläänhän sitä aina yrittäisi löytää edes jotakin positiivista sanoittavaa jopa ei-niin-kauhean-onnistuneista äänitteistä. Mutta ihan aina se ei ole mahdollista. Myydään niitä sitten tai ei (ja kuka ostaa?) Onhan se yksinkertaisesti vaan niin kuten edesmennyt Esko Linnavalli laittamattomaan sarkastiseen tyyliinsä joskus totesi: ”yleisön makua ei voi koskaan tarpeeksi aliarvioida.”
Pitäisikö tämänkaltaisista levyistä sitten ylipäätään edes kirjoittaa, eikö olisi helpompi heittää raakileet suoraan Ö-mappiin? Se on aikamoinen eettis-moraalinen kysymys. Olisiko kenties parempi vain vaieta fiaskoista? Ehkä. Toisaalta: eipä hampaaton kritiikittömyyskään mihinkään johda. Sellainenhan olisi melkein kuin populistisista politiikan tekoa, ainakin jossain määrin siihen rinnastettavissa. Entäpä sitten kuluttajansuojanäkökulma? ”Säästä rahasi parempaan.”
Tässä tapauksessa päädyin ratkaisuuni (kirjoittaminen) kahden viimeksi mainitun näkökulman perusteella. (TV)
Theo Bleckmann: laulu, Ben Monder: kitara, Shai Maestro: piano, Chris Tordini: basso, John Hollenbeck: rummut.
Äänitys: James A. Farber, Avatar Studios, New York, tammikuu 2016. Kansi ja valokuvat: Caterina di Perri. Julkaisuvuosi: 2017. Tuottaja: Manfred Eicher.
01. Semblance (1:31)
02. Comedy Tonight (Stephen Sondheim) (4:16)
03. Fields (Theo Bleckmann) (5:07)
04. The Mission (7:44)
05. Littlefields (1:58)
06. Elegy (6:44)
07. To Be Shown To Monks At A Certain Temple (Chiao Jan) (4:32)
08. Cortège (2:04)
09. Elegy, var. (0:57)
10. Take My Life (Theo Bleckmann) (5:27)
11. Wither (5:33)
12. Alate (1:07)
Sävellykset: Theo Bleckmann. Sanoitukset: Kappalelistan mukaan.
