Kun kuulin saksalaista Gebhard Ullmannia livenä joskus vuosia sitten, ajattelin “jaaha, että tällaista raivoa ja sekopäisyyttä” ja riensin ostamaan häneltä levyn. Freen revityshän oli se kovin sana minulle silloin. Nykyään Ullmann vaikuttaa vahvasti USA:n itärannikolla, lähinnä New Yorkin alueella yhtä lailla kuin Berliinissä. Hänen sävellyksensä ja soittamistyylinsä perustuvat vahvasti vapaaseen improvisointiin esiintymisessä, eikä puhaltamisen tehokkuus tunnu koskaan laantuvan. Soitto kulkee eteenpäin kuin ikiliikkuja, jonka voima ja tempo tarrautuvat liimamaisesti kuulijan ytimeen. Hän on kuin taivaanrannan maalari, jonka puhaltimista pursuaa abstraktin surrealistinen sävelvana yhtenä loputtomana solkena kuulijan äänitajuntaan. Se kietoutuu kuin hirttosilmukka kaulan ympärille “pahojen poikien” heittäessä narun puunoksan ympäri ja kiristäessä otetta. Siinä saattaa hengenlähtö olla lähellä. Näin se on, Ullmann raivoaa omalla räjähdysherkän energisellä tyylillään eteenpäin puhaltaen irtoherneet kuulijan korviin. Hetken päästä tarvitset puhtaan raikasta vuoristoilmaa, jotta hengitys ei salpaantuisi. Syke jatkaa tasaisen tappavaa lyöntiään lähellä maksimia. Hänen raivonsa ei ole kuitenkaan niin totaalista kuin olemme tottuneet kuulemaan toiselta saksalaiselta Peter Brötzmanilta. Ullmann hiljentää välillä vauhtia samalla säilyttäen soitossaan mielenkiintoisen kieron ja kiemurtelevan jämäkän otteensa.
Hänen menestyksensä perustuu vankasti hänen kekseliääseen luonteeseensa, mikä näyttäisi olevan loputon aarreaitta. Sieltä kaivetaan montun pohjalta viimeisetkin oljenkorret ja männynkävyt. Hänellä on vankka maanläheinen free tausta menneisyydessä eikä se tunnu siitä miksikään muuttuneen. Upotustekniikka toimii, kaivetaan niin syvältä, että saadaan kaikki jyvät kasvamaan korkoa korolle.
Tässä 2004 perustetussa kvartetissa puhaltaa vetopasuunaan toinen väkivahva “freemies” Steve Swell, joka myös Ullmannin ohella on ollut toinen pääarkkitehti kappaleiden luomistyössä. Newarkissa syntynyt Swell on vaikuttanut New Yorkin jazzpiireissä vuodesta 1975 alkaen. Hän on ollut kiertueilla ja levyttänyt mm. Lionel Hamptonin, Buddy Richin, Anthony Braxtonin ja Cecil Taylorin kanssa. Herrat omistautuvat tekemiseensä syvällä juurevalla antaumuksella. Oli sitten kysymys minkä tahansa maiseman kuvailemisesta, samalla periksi antamattomalla sykkeellä kuljetaan huojumatta kuin resina ratakiskoilla. Ei haittaa ollaanko Kalaharin autiomaassa, syvällä Kongon viidakossa, Kilimanjaron huipulla tai Kon-tikilla keskellä Atlantin valtamerta. Kompromisseja ei tehdä eikä haeta.
Tämä on “vihaisten” miesten räjähtävän värikästä sooloilua uuden etsimisessä seikkailun hengessä. Siinä “räkäpäät” paukkuvat piipussa. Jos ne loppuvat, niin sitten huudetaan yhdessä “ampu tulee”. Tosi dynaamisen armotonta toimintaa. Swellin “More Hello” on aloituksena energinen ryntäys täyttä laukkaa kaviouralle enempää miettimättä, kuulijan korvat avautuvat takuuvarmasti kuuntelemaan mitä tästä seuraa. “New York 5:50” antaa tunteen kuin räjähtävä ammusvaunu tulisi kohti, varoittaen uhmakkaasti, että kohta pamahtaa. Ei mahda mitään, bassoklarinetin voimin joudutaankin sitten viestittämään tapahtuneesta ja hiljentymään nokiselle asemalaiturille. “Kleine Figuren #2” maalailee kahden puhaltajan voimin hitaan taiteellisesti uutta maailmankuvaa. “GPS #1” antaa tilaa myös Hilliard Greenen pitkälle bassosoololle. Levyn nimikkokappale “News? No News!” on kuin paloauto kiirehtisi sireenit päällä palopaikalle, missä huomataan, ettei mitään ole enää tehtävissä, joten aloitetaanpa harras jammaus. Swellin vetopasuuna tervehtii paikalla olijoita tunteikkaasti, mutta samalla myös raskaalla raivolla. Ullmannin bassoklarinetti jyrisee julman mahtipontista matalaa toivottomuuden tunnetta.
Levy on paikoitellen raastavan kylmäpäistä freetuotantoa, mutta se ei rajoitu ainoastaan armottoman raakaan puhaltamiseen, vaan levyltä löytyy myös kappaleita, jotka saattavat hyvinkin “istua” myös laajemman kuulijakunnan, kuin pelkästään “freefanittajien”, aivolohkoon. Voihan sitä kuunnella – ihan vaan vaikka kokeeksi – ja hämmästyä. Tai sitten voi yhtä lailla todeta, että mitä hullua tuo tomppeli arvostelija on taas kirjoittanut. (JKi)
Gebhard Ullmann, tenorisaksofoni, bassoklarinetti; Steve Swell, vetopasuuna; Hilliard Greene, kontrabasso; Barry Altschul, rummut
Äänitys: Jon Rosenberg, Systems Two, Brooklyn, New York, 11. kesäkuuta 2008. Miksaus: Walter Quintus, Studio Zerkall, heinäkuu 2009. Tuotanto: Steve Swell ja Gebhard Ullmann Jazzwerkstadtin lukuun. Tuottaja: Ulli Blobel. Kannen taide: Jeff Schlanger. Suunnittelu: wppt:kommunikation, Klaus Untiet. Julkaistu helmikuu 2010.
- More Hello (Swell) 5:18
- New York 5:50 (Ullmann) 7:04
- Composite #1 (Swell) 9:46
- Kleine Figuren #2 (Ullmann) 5:23
- Planet Hopping on a Thursday Afternoon (Swell) 7:03
- GPS #1 (Ullmann, Swell, Greene, Altschul) 5:27
- New? No News! (Ullmann) 7:58
- GPS #2 (Ullmann, Swell, Greene, Altschul) 3:27
- Berlin 9:35 (Ullmann) 7:39
- Airtight (Swell) 10:01
