As Time Goes By
Kun arvioitavana olevan CD:n soittajien joukossa on paljon kavereita, tulee ensin mieleen, että ovatkohan kavereita myös jatkossa. Toisaalta jos kehun levyä, teenkö sen ihan kaverina? Mutta onneksi tällä levyllä muusikot eivät soittovirheitä tee, ainakaan perinteisessä ”eiku” -mielessä, jokainen selviytyy osastaan mallikkaasti.
Toinen asia, joka SFO:n eli Society Fox Orchestran CD:tä kuunellessa tulee mieleen on se, pitäisikö sitä arvostella kappaleiden syntyvuosien perinteeseen kuuluvana reliikkituotteena vai äänitysajan eli tämän päivän näkemyksenä vanhasta (suomenruotsalaisesta) iskelmäjazzista. Albumin nimi ”As Time Goes By” viittaa kuluneeseen aikaan ja tuo tietenkin mieleen myös Casablanca -elokuvan. SFO esittää kappaleen ruotsinkielellä Vad Än Som Sker, mutta loppukaneettia, ”Spela det igen, Sam” ei kuulu.
Kolmas asia, jonka ”As Time Goes By” CD tuo mieleen, on vanha muusikkosanonta ”kun Ruotsiin tuli jazz, Suomeen tuli humppa”. Sanonta ei todellisuudessa pidä paikkaansa, sillä suurin piirtein samoihin aikoihin jazz tuli sekä Suomeen että Ruotsiin. Se missä Suomi erottui Ruotsista oli, että vaikka jazzia soittavia muusikoita olisi Suomessakin ollut, yleisöä jazz ei juuri kiinnostanut. Ei jazz Ruotsissakaan juuri jazzina yleisöä kiinnostanut mutta -toisin kuin Suomessa, tanssimusiikkina se kelpasi. Suomessa jazz ei horjuttanut jenkan ja polkan asemaa nopeana tanssimusiikkina ja kun humppa hiukan myöhemmin tuli tanssimarkkinoille ei jazzille ollut tilaa eikä tarvetta, muuten kuin joidenkin soittajien unelmissa.
Jazz-musiikin suosio ei Suomessa ole juuri kasvanut vuosien varrella, vaikka festivaaleille kävijöitä onneksi riittää. Isot festivaalit tosin houkuttelevat yleisöä jollain isolla megatähdellä, jonka musiikillinen genre voi olla mikä tahansa. Mutta onneksi harvat jazzin harrastajat ovat innokkaita, he pitävät jazzin elossa. Annika Brushane on jazzin harrastaja, hän on soittanut pienestä pitäen mm. veljensä Martin Brushanen (1946-2008) Big Bandissa. Society Fox Orchestra on Annikan orkesteri, jonka hän on perustanut 1989. SFO:n musiikki edustaa sitä taakse jäänyttä aikaa, jolloin hotelleissa ja ravintoloissa soittivat isot orkesterit. Ilman pitkiä improvisoituja sooloja ja lähes ”läpisovitettuna” SFO:n musiikki ei varsinaisesti ole jazzia, vaikka fraseeraus ja soittotyyli jazziin vahvasti viittaavatkin.
Annika asuu talossa, jonka rakennusaika ajoittuu suurin piirtein siihen aikaan kun Jazz yritti tulla Suomeen. Kulosaari ei vielä ollut Helsinkiä, Sibelius eli mutta ei enää juuri säveltänyt ja Brushanen perheessä harrastettiin musiikkia, vaikka Annikasta ei ollut vielä tietoakaan. Uskon, että perheen musiikkiharrastus oli avarakatseista, siellä oli huomattu myös jazz-musiikki. Myöhemmin talossa toimi vuosien ajan Annikan veljen Martin Brushanen studio, jossa äänitettiin lukemattomia levyjä, myös jazzia. Brushanen perheeseen aina kuulunut musiikkiharrastus myötävaikutti myös siihen, että talon kellariin kerääntyi nuotteja, jotka Annika löysi ja sen seurauksena syntyi nyt puheena oleva CD ”As Time Goes By”.
”As Time Goes By” kertoo ajasta, jolloin isot orkesterit olivat suosittuja, monet orkesterit olivat jonkun taitavan muusikon johtamia maailmanluokan tähtiä. Annikan löytämät sovitukset ovat hienoja ja orkesteri soittaa ne hyvin ja tyylinmukaisesti. Albumi, joko CD:nä tai Spotify-toistona, on erinomainen katsaus 1920-40 lukujen tanssi-, iskelmä- ja jazz-musiikkiin. Annika Brushanelle on nostettava hattua korkealle tästä hienosta musiikillisesta projektista.
Hallå Dolly eli Hello Dolly on puhki soitettu musikaalisävelmä, joka kuulostaa ruotsiksi hauskalta. Alkuperäinen Hello Dollyhan perustuu osin Itävaltalaisen tarinaan, joten ruotsinkieli ei häiritse, mutta jazz-humppaa ei edes kieli paranna. Tämä taitaa olla myös albumin ainoa ”uusi” (=1960-luvulta) sävellys
Putzika, on Wilhelm Ernst Karl Gabrielin taiteilijanimellä Wiga Gabriel säveltämä laulu, olutpiireissä tunnetumpi laulu häneltä on ”In München steht ein Hofbräuhaus”. Putzika on nopea schlager, läpisovitettu, mutta sovitus on hyvä ja bändi soittaa sen tiukasti. Rytmisektioon olisi, banjon ja tuuban kanssa, sopinut välillä woodblockia tai kanttitikutusta.
Blue Skies, Irving Berlinin vanha hitti, sovitus on hieno ja bändi soittaa sen hyvin.
Lambeth Walk, musikaalisävelmä vuodelta 1937, monelle abiturientille tuttu vanhojenpäivätanssi. Hyvin alkuperäiseltä kuulostava sovitus, jossa taas ruotsinkieli hiukan yllättää, mutta kyllä tämä toimii ruotsiksikin, hiukan jälleen kaipaan penaalia banjon kaveriksi.
Das Karoussell, on nimensä mukainen hiukan hengästyttävä hitti 1940-luvun Saksasta. Saksalaisen 1940-50 luvun elokuva- ja laulutähden Evelyn Künneken laulama tunnettu, mutta nyt ilman laulua. Evelyn Künneke muuten näytteli saksalaisessa elokuvassa ”Just a Gigolo -Schöner Gigolo, armer Gigolo” vuodelta 1978, jossa pääosia näyttelivät mm. David Bowie ja Marlene Dietrich. Sovitus noudattaa alkuperäistä niin hyvin, että koko ajan vain odotan, että Evelyn alkaisi laulamaan.
Var Lite Rar Mot Mig, eli I’m in the mood for love, jonka myös M.A. Numminen on tehnyt ruotsinkielellä. Hieno sovitus, joka myös soi hyvin, laulusuorituksessa M.A. jää kakkoseksi.
Night And Day, tämä on ehkä albumin paras ja tasapainoisin kappale, eniten jazzia vaikka varsinaisia improvisoituja sooloja ei olekaan.
Toot Toot Tootsie Goodbye, foxtrotti, joka tällä sovituksella menee kategoriaan jazz-humppa, ainakin Suomessa. Tämä 1920-luvulla Al Jolsonin levyttämä kappale on alunperin Broadway musikaalista Bombo.
När Din Älskade Gått, allekirjoittaneelle ihan outo laulu, mutta hyvän kuuloinen. Laulu toimii tässä hyvin, samoin sovitus ja klarinetin maukkaat sisääntulot ja obligatot.
Showboat Shuffle, Duke Ellingtonin Fox Trott vuodelta 1935. SFO:n versio on ehkä alkuperäistä (Ellingtonin) versiota rauhallisempi sovitus, joka toimii hyvin.
I Frack och Käpp och Hög Hatt, Fred Astairen elokuvasävelmä (Top Hat, White Tie and Tails) vuodelta 1935 jonka Gösta Jonsson levytti samana vuonna Ruotsissa ruotsiksi. Menevä esitys, soittaisipa ”Tanssii Tähtien kanssa” -orkesteri tämän genren musiikkia samalla huolellisuudella ja tyylitajulla ja ennen kaikkea yhtä svengaavasti kuin SFO.
I’ve Got The World On A String Harold Arlenin suosittu laulu vuodelta 1932, pelkästään Wikipediasta löytyy tieto lähes 30 eri levytyksestä tälle laululle, Louis Armstrongista Diana Kralliin. Kappale on tämän albumin pitkäkestoisin, jossa on hyvät lyhyet soolot tenorisaksofonilta ja trumpetilta.
Vad Än Som Sker, albumin nimikappale eli tuttu As Time Goes By on Herman Hupfeltin sävellys vuodelta 1931. Jotenkin tämä kappale on niin alkuperäiseen englanninkieleen leimautunut, että vaikka laulu sinänsä on ok tuntuu ruotsinkieli väkisin liimatulta kliseeltä muuten hyvässä esityksessä.
Cheek To Cheek. Irving Berlinin laulu vuodelta 1935. SFO:n versiossa on Savikiekon tunnelmaa, mutta toisin kuin oikeissa savikiekoissa rumpujen sutikomppi ja haitsu (hi-hat) kuuluvat yllättävän hyvin. En oikein ymmärrä mitä savikiekko-efektissä haetaan, mutta ehkä tämä bonus-raita kuvaa aikaa, jolta albumin musiikki on lähtöisin, lukuunottamatta 1960-luvun Hello Dolly -iskelmää.
Kuten jo alussa kirjoitin levyllä ei soittovirheitä ole, ainakaan minua häiritseviä, mutta se mitä hiukan jäin kaipaamaan on tällaiseen musiikkiin aikanaan kuuluneet näyttävät solistit ja orkesterinjohtajat, jotka usein olivat soittimensa taitureita ja antoivat sen myös kuulua. Esimerkiksi Woody Herman, Benny Goodman, Glenn Miller, Count Basie ja Duke Ellington perustivat orkesterin suosion taiturimaisiin solisteihin, tiukkaan soittoon ja teatterimaisen näyttävään yhteisesiintymiseen. Sitä tasoa on vaikea tavoittaa varsinkin kun ottaa huomioon, että edellä mainitut orkesterit olivat (ja jotkut yhä ovat) vakituisia työpaikkoja soittajilleen.
Vaikka olen suuri ruotsinkielen ystävä kuulostivat ruotsiksi lauletut jazz-standardit välillä hiukan hassuilta. Voi olla, että minun suomenkielinen, amerikanenglantiin tottunut korvani, vain ei ole tottunut ruotsinkieleen tässä ympäristössä, varsinkin kun suomenkieli yhdistettynä vanhaan jazziin tehdään täällä usein koomisesti, kuten M.A. Numminen -tarkoituksena kuulostaa hassulta. Society Fox Orchestra kuulostaa hyvältä, sektiot soivat uskottavasti, mutta kun vanhoja sovituksia esitetään pieteetillä säilyttäisin kielen alkuperäisenä, toki myös silloin kun alkuperäiskieli on ruotsi.
Kuten jo aiemmin kirjoitin, tämä albumi on hatunnoston arvoinen kulttuuriteko. Nyky Suomessa aika harvoin tulee ison orkesterin musiikkia uusina äänityksinä. Tämä levy puoltaa paikkaansa ihan omana juttunaankin, mutta myös historiallisena kuvana menneestä, isojen orkestereiden ajasta, jolloin jotkut asiat olivat paremmin, ja ne huonot asiat jo unohtuneet.
Annika Brushane´s Society Fox Orchestra:
Saxes and clarinets: Kimmo Leppälä, Annika Brushane-Viitala, Niko Paakkunainen, Pauli Leppälä.
Trombones: Juhani Komulainen, Raimo ”Pelle” Näätänen.
Trumpets: Timo Paasonen, Raimo ”El Papa” Korhonen, Albinus Borg
Rhythm: Jartsa Karvonen drs, Curre Quarnström bass, Jukka Järvelä gtr & banjo, Juha Halén piano, Robi de Godzinsky sousaphone
Vocals: Benny Törnroos
As Time Goes By CD SFO-01
Spotify > Society Fox Orchestra
