Pierrick Pédronin Cheerleaders on jännittävä jazzin aikamatka tuntemattomaan. Sillä ei tunnu olevan mitään rajoja, se vie kuulijan pitkän loputtoman sillan yli johonkin uuteen ulottuvuuteen. Pédron kasvoi 1980-luvulla kuunnellen Neil Youngia ja saksofonilegendoja Charlie Parker ja Cannonball Adderley. Nyt 42-vuotiaana hän on ehtinyt soittaa jazzia ammatikseen jo neljännesvuosisadan ajan. Ranskassa hän on saanut useita tunnustuspalkintoja ja hänet tunnetaan hyvin. Hänen kolme albumiaan ovat samalla tehneet tämän ranskalaisen alttosaksofonistin tunnetuksi myös Saksassa. Sitä voidaan pitää jo vähän yllättävänä, sillä saksalaisten ja ranskalaisten musiikillinen kulttuuri ei välttämättä kohtaa kovin helposti. Hän on aikaisemmin soittanut aika paljon standardeja ja hänen ensimmäinen albuminsa, Cherokee, vuodelta 2000 teki kunniaa Charlie Parkerille. Nyt hän halusi tehdä jotain omaa.
Siinä hän on totisesti onnistunut. Levy on merkillinen yhdistelmä 17 hengen vaskisoitin yhtyettä, kuuden hengen kuorolaulua sekä Pédronin omaa kvintettiä. Tehosteet tähän “sekasikiöön” lataa lisäksi äänimestari Jean Lamoot. Juonikas “paketti”, mikä kuvaa yhden illan “aktioelämää” tehokkaana “hengenluojana”. Siinä seikkaillaan raikkaasti tunnelmasta toiseen, “raskasmetallista” ja uhmakkaasta äänenpauhusta keveisiin romanttisiin balladeihin. Ei helppoa, vaan änkyräväärää “tuhotyötä”. Voisiko tätä pitää jonkinasteisena musiikillisena “äksöniä”. Sitä joukkuepelien katsomossa ja väliajalla kentällä kaiketi oikeasti nämä vähäpukeiset “hengennostattajat” yrittävät saada aikaan.
Marssiorkesterit ovat Ranskassa varsin yleisiä, niitä on paljon sekä ammattimaisesti esiintyviä että harrastelijoita. Pédron on aina ollut kiinnostunut tästä perinteestä ja halusi ideoida siitä yhteisen projektin oman jazzmusiikin näkemyksen pohjalta. Yhdeksän kappaletta, yhdeksän tarinaa, näin hän luonnehtii sisältöä. Tarinat kulkevat yksinkertaisesti rikkaalla melodialla, huikentelevaisella ekspressionistisella tavalla, ne luovat kauhukertomuksia, painajaisia, fantasioita ja muistoja. Hän halusi käyttää kaikkia mahdollisia jazzin osa-alueita sekä niiden, nuoruuden muistoissa elävien yhtyeiden musiikillista sanomaa, kuten esim. Pink Floyd, mitkä innostivat häntä.
Oli miten oli, niin Pédron johdattelee kuulijat merkillisen musiikillisen “hulabaloon” tunnelmaan. Torvisoittokuntaa käytetään yliääniefektien luomiseen. Esox-Lucius lähtee lämmitellen käyntiin, Laurent Coq pimputtaa yhtä nuottia pianolla ja Vincent Artaud vastaa bassollaan samaan tapaan. Tämän puolitoistaminuuttisen johdattelun jälkeen pamahtaa hirveä jytinä, torvet raikaavat riehakkaasti, kuoro kirkuu yliääniä täysillä yhteen ääneen. The Cloud vie kuulijan merkillisiin pyörteisiin alun hiljaisen yhteen soiton jälkeen Chris De Pauw raivoaa kitaran otelaudalla, Pédronin altto vaikeroi aikansa ja lopuksi siirrytään nopeasti riivaavaan katumarssiin. Miss Falk’s Dog on perusaineksiltaan Henry Mancinin Columbon tunnussävel, mutta Pédron ja Coq ovat muokanneet sen pyörryttäväksi äänten karuselliksi., siis kyllä lähtee kuin Turusen pyssystä.
Pédron on erinomainen alttosaksofonisti. Hänen taiteellisen pehmeä ja kypsä puhallus tulee vaikuttavan näyttävästi esiin hitaissa kappaleissa kuten herkkä The Mists Of Time tai 2010 White Boots. Nonagon’s Dance on hieman poikkeava muista kappaleista, siinä on hienostunut funky groove pohjalla, vaikka se kulkee muuten luontevasti bopin rautaisessa otteessa. Toshiko päättää aikamatkan ilmavan hiljaisesti ja herkästi ikään kuin rauhoittuen päivän hektisestä aktista pelikenttien hengenluojana.
Pédronin Cheerleaders antoi ensi kuulemalta merkillisen, hieman poisluotaavan tunnelman, mutta kun siihen keskittyy tarkemmin, niin siitä muodostuu kokonaisuudessaan mielenkiintoinen uusi musiikillinen elämys. Kaikkine erilaisuuksineen levy on kuuntelemisen arvoinen. (JKi)
Pierrick Pédron: alttosaksofoni, Chris De Pauw: kitara, Laurent Coq: piano, kosketinsoittimet, Vincent Artaud: basso, Franck Agulhon ja Fabrice Moreau: rummut, Ludovic Bource: Farfisa urut (raita 1)
Äänitys: Jean Lamoot, ICP, Bryssel, elokuu 2010. Miksaus: Jean Lamoot, Ferber Studio, Paris, Syys-lokakuu 2010. Masterointi: Chris Athen, Sterling Sound, New York. Tuotanto: Ludovic Bource. Kannen suunnittelu: Erwin Wurm, Studio Wurm “The Artist Who Swallowed The World”. Kuva: Collin Davison. Julkaistu: syyskuu 2011.
- Esox-Lucius (Pierrick Pédron) 6:22
- The Cloud (Pierrick Pédron) 6:40
- Miss Falk’s Dog (Mancini / Pédron / Coq) 4:15
- The Mists Of Time (Chris De Pauw) 3:21
- Nonagon’s Dance (Pédron / Coq) 4:12
- 2010 White Boots (Pierrick Pédron) 7:13
- The Cheerleaders NDE (Vincent Artaud) 6:17
- Coupe 3 (Pierrick Pédron) 6:27
- Toshiko (Laurent Coq) 6:10
