The Herbie Hancock Legacy
KSJazz 71159-3320-2
Yksi jazzkevään kevään miellyttäviä tapauksia on Jukkis Uotilan yhtyeen projekti, The Herbie Hancock Legacy, joka on kunnianosoitus nykyjazzin nimekkäälle säveltäjälle ja pianistille, Herbie Hancockille. Tribuuttikonsertti on levyn julkkarikeikka, 11. huhtikuuta (Koko Jazz Clubilla, Helsingissä), eli se ajoittuu maestron 75-synttärien aattoon. Legacy-albumi sisältää yksinomaan Hancockin sävellyksiä, pääosin 60-luvun loppupuolelta, erityisesti Speak like a child-albumilta (1968). Hancockin omalle uralle tärkeä kimmoke oli debyyttialbumi Takin’ Off (1962), jossa hard bop ja perinteinen rytmiblues yhdistyivät perusmuodot ylittävällä tavalla.
Keikalla esiintyy hieman eri kokoonpano kuin levyllä; Jussi Kannaste esiintyy molemmissa, mutta keikalla ovat Sampo Tiittanen & Timo Hirvonen bassossa (levyllä Jori Huhtala) ja Jussi Lehtonen rummuissa, ja tietysti Jukkis itse, piano. Mukana levyllä on Hancockin pitkäaikainen soittokumppani, rumpali Billy Hart. Timo Hirvonen on tietenkin bassokitaristi, mikä ilmentää Hancockin 60-luvun lopulla virinnyttä kiinnostusta akustisen ja elektronisen tendenssin yhdistämiseen.
Levyllä kuullaan Jukkis Uotilan vaikuttavaa pianismia. Hän on itse sovittanut Hancockin musiikin kvartettikokoonpanolle, riippumatta originaalista (big band, kvintetti, trio tms. kokoonpano). Kappaleet ovat yleensä hieman pidempiä kuin originaalien kesto. Seuraavassa muutamia havaintoja.
Hancockin oma Sorcerer (”Velho” suomeksi, Speak like a child-albumi) kulkee vielä pianovetoisesti, mutta Uotila on innovoinut solistista osaa saksofonille, mikä on hyvää lavennusta ilmaisuun ja tulkintaan. HH:n musiikin käytännössä loputtomat variaatiomahdollisuudet käyvät heti ilmi.
Originaali Speak like a child oli isolla jazzorkesterilla tehty, pitkä ja tunnelmallinen balladi. LP pyöri lapsuusteeman tiimoilla lähes ohjelmallisesti; on kappaleita mm. leluista, kapinasta ja lopuksi heitetään hyvästit lapsuudelle. Uotilan on kekseliäästi tiivistänyt sävelmän kaksiminuuttiseksi pianon soolonumeroksi, mikä ehkä kertookin jo oleellisen – lapsuushan on lyhyt.
Toys kulkee 1968-versiona myös rauhallisena orkesteriballadina, uudennoksena saksofoni täyttää tämän tehtävän. Maiden Voyage -kvintettialbumin (nimisävelmä 1965 julkaistulta albumilta, suomeksi siis ”Neitsytmatka”) ilmestyttyä Hancock oli ollut jo kaksi vuotta tärkeä osa Miles Davis Quintet’ia, ja hän oli tehnyt useitakin albumeita Blue Note -merkille. Mutta ehkä kappaleiden nimiä ei pidä liikaa kytkeä arkielämän tapahtumiin. Levyn päättävä The Eye of the Hurricane (Maiden Voyage) on sekunnilleen originaalin mittainen.
I have a dream on viimeiseltä Blue Note -albumilta, The Pisoner, 1969. Nimi on sama kuin kansalaisoikeusaktivisti Martin Luther Kingin historiallisessa puheessa (1963), jossa hän esitti toiveensa mustan ja valkoisen väestön välisestä rauhasta ja tasa-arvosta. 1964 hyväksytyn kansalaisoikeuslain on katsottu saaneen pontta puheen vuoksi, mutta King murhattiin Memphisissä 1968.
Little one on samoin Prisnoer’ilta, jossa tunteikas ja hidas saksofoni-intro avaa pitkähkön ja rauhallisen jammailun. Siinä muutamia havaintoja kiintoisasta koosteesta; maestro Hancockin tuotanto on kokonaisuudessaan niin mielettömän laaja, ettei yksi kvartettilevy tietenkään riitä kattamaan vielä koko ”legaattia”, perintöä – vallankin kun keskeisenä lähteenä on kolme albumia 1960-luvulta. Uotila itsekin luonnehtii Hancockin musiikkia ”pohjattomaksi musiikkiaarteiden kaivoksi”. Tämähän on aivan totta, mutta oikeampaa olisikin siis ollut tehdä tribuutista hieman laajempi produktio, vaihtuvin kokoonpanoin, tyyliin ”Legacy I-II…”
Mutta pieni maa, vähäiset resurssit; on tietysti upeaa, että kvartettiformaatilla on lähestytty Hancockin kehityskaaren ehkä kiinnostavinta periodia. Takin’ Off -fiilisten mukaanotto olisi ollut kiinnostavaa, kuten vaikkapa ajan ”signatuurilaulu”, Watermelon Man. Mutta kaikkea ei voi saada. Maestron lähtö Blue Note-merkiltä toi musiikkiin soul- ja funk-vaikutteita, mikä taisi olla jazzdiggareille kova pala nieltäväksi. Jos suomalainen pianisti on onnistunut kaventamaan tätä kuilua, niin hyvä juttu. Kvintettikappaleissa trumpetin poisjättö on elegantisti kompensoitu.
Nyt jo jazzin veteraaneihin lukeutuva Billy Hart tuo yhteiseen outputiin vahvan groove -komplementin, vähäeleisesti ja tekemättä numeroa itsestään. Uotila kertoo kuulleensa Hartia jo 1977 Helsingissä Frank Fosterin yhtyeessä, ja myös Hartin olleen hänelle tärkeä inspiraattori musiikillisesti. Erinomainen asia, että Hart saatiin levytyssessioon mukaan.
Jussi Kannaste ja Jori Huhtala tulivat kehiin 2012, Hartin vieraillessa Sibelius-Akatemiassa. Musiikkitalon keikka vakuutti Uotilan, että produktio tulisi dokumentoida. Kaikin tavoin levyllä siis on kyse jazzin suomalaisesta ykkösketjusta; output varmaankin on erilainen kuin keikkakokoonpanoilla, mutta sehän on juuri osa jazzin elinvoimaa. Levyllä Hancockin elektroninen tendenssi ei ilmenny niin konkreettisesti kuin maestron omassa tuotannossa, mutta live-esitys mahdollisesti on hengeltään toinen. Uotilaa olen tähän asti kuullutkin vain flyygelin soittajana.
Toivottavasti projekti saa myötätuulta ja onnistumista musamarkkinoilla – myös keikoilla ja ihan suomalaisinkin voimin. Levyn julkaisee KSJazz, mikä asettaa toiveita kansainvälisen tunnettuuden lisääntymiseen. Toivotetaan siis onnea päivänsankarille ja menestystä kiinnostavalle tribuuttilevylle.
Jukkis Uotila, piano; Jussi Kannaste, saksofoni; Jori Huhtala, basso; Billy Hart, rummut.
Recorded and mixed by Miikka Huttunen/Sonic Pump
StudiosMastered by Svante Forsbäck/Chartmakers
Produced by Jukkis Uotila; for KSJazz by Klaus Suonsaari
1. The Sorcerer
2. Tell Me a Bedtime Story
3. Speak Like a Child
4. Toys
5. Maiden Voyage
6. Dolphin Dance
7. I Have a Dream
8. Little One
9. The Eye of the Hurricane
