Saksofonisti Jukka Perkon kvartetin, Streamline Jazztetin uusi albumi kantaa yhtyeen nimeä. Kymmenen kappaleen sarja sisältää laajan otoksen jazzin pysyväarvoisia bebop-evergreenejä tekijöinään mm. Dave Brubeck, Richard Rogers ja Earl Bud Powell. Uskottavimmillaan yhtye onkin juuri tämän traditionaalisen jazzmateriaalin parissa.
Blue Note -merkin perinteitä myötäilevä ohjelmisto saa Perkosta moitteettoman tulkitsijan. Hän on vahvoilla jazzstandardien parissa; erityisesti kuivakka, niukka, hiukan melankolinen ja olemukseltaan vähäliikkeinen, West Coast-tyylin soitto alttosaksofonilla sopii hänelle hyvin.
Jukka Perko on vakavasti soittaessaan taitava, soitto on virheetöntä ja alttosaksofoni on hänen vahva soittimensa. Erityisen nautinnollisia ovat Brubeckin The Duke ja Powellin Un Poco Loco. Hän kuitenkin tavoittaa virtuositeettia vain satunnaisesti, ja tällöinkin juuri standardien alueella.
Mukana ohjelmistossa on jostain syystä myös kvartetin keikoilla esittämää Suomi- jaostoa; instrumentaaliversiot Unto Monosen Satumaa-tangosta, Onni Laihasen Rantakoivun alla ja Teppo Mäkysen Irwin did. Mäkysen sävellys on hauska ja kekseliäs, svengaa tiukasti ja modernina näytteenä puoltaa paikkaansa tässä sävelkokoelmassa.
Samaa ei voi oikein sanoa Monosesta ja Laihasesta; ne eroavat huomiota herättävästi, lähes kiusallisesti, levyn yleislinjasta. Olkoonkin, että ovat ajankuvia ja suomalaisille rakkaita, mutta olisihan meillä ollut myös sävellettyä, suomalaista jazzia. Mistä lienee tullut tarve esitellä kansainväliseen levitykseen tarkoitetulla jazzlevyllä tangoa?
Iskelmänumerot eivät myöskään svengaa, ja koko esityksessä on näiltä osin läpihuutojutun tai jopa huonon huumorin maku. Tunnelma niissä on hieman sama kuin Peter von Baghin Pelastusarmeijan “rautalankayhtyeen” keikalla Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä, mutta vailla Kaurismäen lämpöä ja empatiaa.
Tiedossani ei ole, onko esitetyt englanninnokset kahden ensiksi mainitun Suomi-biisin otsikon osalta oikeudenhaltijoiden hyväksymiä – ja lieneekö sellaisella enää nykyisin väliäkään -, mutta ne menevät joka tapauksessa kovin kummallisesti.
Suomen “satu” on englanniksi “fairy tale”, tai Amerikan englanniksi “fable”. Termi “fairy” yksinään tarkoittaa “keijukaista” tai “homoseksuaalia”. Fairy Land on siis sananmukaisesti käännettynä “hinttimaa”. Tämä lienee toista kuin Monosen kaukokaipuun siivittämä “Dream Land”:
Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa. Missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan, siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan.
Tai mistä minä tiedän, voivathan hyvinkin olla yksi ja sama asia, ja Suomessa ilman muuta ovat, mutta entä saksalaisen tai englantilaisen levynostajan mielessä? Rantakoivusta taas tippui jossain vaiheessa se “ranta” pois. Tähän “epämääräisten tendenssien” kokonaisuuteen ei kuitenkaan lukeudu Georges Boulangen iskelmä Avant Mourir, joka meillä tunnetaan Olavi Virran lauluna Ennen kuolemaa. Siinä Perkon soitto on läsnä olevampaa, joskin versio kärsii tarpeettomasta verkkaisuudesta.
Televisiohan lähettää nykyisin paljon tanssiohjelmaa, on “Dance”, “Tanssii tätien kanssa” ja ja ehkä vähän setienkin kanssa ja vaikka mitä. Ihan hyvä, jos jazzmiehet lähestyvät tanssi- ja viihdemusiikkia, mutta millä motiivilla nyt kyseessä oleva yhtye tekee näin? Turun Jazzpäivillä oli tilaisuus kuulla niitä, ja samaa läpisoittoahan se oli, ja parodioinnin tunnelma oli hieman liian vahvasti aistittavissa.
Musiikillisesti Satumaa-sovitus on “Brubeck-henkinen”, mutta Perko jää soitossaan “roikkumaan” tarpeettomasti joillekin nuoteille venytellen niitä epärelevantilla tavalla. Näin ei lisätä sävelmän kiinnostearvoa – eikä sitä saa “kuulostamaan enempi jazziltakaan”, ei sen puoleen. Ilmeisesti on myös niin, että Perko on varhaiskypsänä muusikkona jo nuoresta pitäen kasvanut jazziin, sen soinnutuksiin, harmonioihin ja melodioihin. Yksinkertaisten molli/duurirakenteiden kanssa hän tuntuu aivan kuin kadottavan luontaista itsevarmuuttaan ja soitto muuttuu kulmikkaaksi.
Teemu Viinikainen on kehittyneimmistä kitaristeista tällä hetkellä, hän hallitsee suvereenisti jazzin eri tyylilajeja. Nyt hänellä on ennen muuta paljon säestystehtäviä ja lisäksi hän täydentää älykkäin fillein kokonaisuutta. Suomalainen sävelmateriaali nousee tässä setissä alhostaan juuri Viinikaisen oivaltavan kitaroinnin ansiosta.
Rumpali Teppo Mäkynen käyttää paljon vispilöitä, mikä on nykyjazzissa harvinaista ja jo siksikin innostavaa. When Lights Are Low-raidan huopanuijasoolo on oivallinen. Myös soiton keveys on merkillepantavaa, ja yhdistyneenä Ville Herralan tyylikkäästi vähäeleiseen, ajoin ehkä askeettiseenkin kontrabassosoundiin, svengi kulkee lähes painottoman tuntuisesti ja luistavasti.
Pienimuotoiseksi yhtyeeksi Streamlinen sointi on hyvin monivivahteinen ja bändi on yllättävän energinen säästeliäästä volyymin käytöstä huolimatta – tai ehkä juuri siksi.
Jukka Perko altosax, Teemu Viinikainen guitar, Ville Herrala bass, Teppo Mäkynen drums
Production: Jukka Perko, Teppo Mäkynen
Recording: Abdissa Assefa / Villa Vikan
Mixing: Abdissa Assefa / Studio Martin
Mastering: Svante Forsbäck / Chartmakers
1. The Duke
2. Surrey with the Fringe On Top
3. Un Poco Loco
4. Fairy Land (Satumaa)
5. When Lights Are Low
6. Out of Nowhere
7. Under the Birch Tree (Rantakoivun Alla)
8. I Want to Be Happy
9. Irwin Did
10. Avant Mourir
