Jukka Perko Tritone

Dizzy

We Jazz Records, WJLP03/WJCD01

Kolmisenkymmentä vuotta sitten saksofonisti Jukka Perko nuosi komeetanomaisesti Suomen jazztaivaalle. Nuori itseoppinut huittisista kotoisin ollut teinipoika pyysi ennakkoluulottomasti lupaa nousta soittamaan Jon Faddisin yhtyeen kanssa, sai tilaisuutensa ja teki Charlie Parkerilta vaikutteet hakeneella soitollaan sen verran kovan vaikutuksen, että tie vei Faddisin suosituksen myötä Dizzy Gillespien 70-vuotisjuhlaorkesterin kahdelle kiertueelle bändin ainoana Eurooppalaisena ja nuorimpana jäsenenä.

Tämä tarina kerrotaan nyt tekstimuodossa Perkon omin sanoin Tritone -trion uuden levyn mainiossa kansilehdessä. Tänä vuonna kun Dizzyn syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta ilmestyvällä levyllä on paikkansa suomalaisen jazzin levytetyssä historiassa – aiemmin Perko ei nimittäin ole juuri Dizzyyn tai Parkeriin liittyvää musiikkia joka hänet alunperin tunnetuksi nosti levyttänyt.

Keskeiseksi nousee oheismateriaalista yksi Dizzyn neuvo nuorelle Perkolle:

”Dizzy said: ’I hear in your playing that you’ve been listening to Charlie Parker. That’s the best starting point for anybody playing the saxophone. Being that you sound so much like Parker, people are going to tell you to find your own style of playing. But do not worry about that. Your style will find you.”

Perkohan tämän tarinan pääosassa nimittäin on – nuori poika jolle monen soittajan unelman käyminen toteen jo teini-ikäisenä oli jo vähän liikaakin, mutta joka kuitenkin myöhemmin löysi oman tyylinsä – tai siis jonka tyyli löysi hänet – ja teki hienon uran omilla avuillaan. Levyn nimen tulkitseminen myös nuorta Perkoa kuvaavana adjektiivina houkuttaa.

Tyylillisesti levy on seesteistä ja melodista Perkoa – samaa sarkaa jota kuultiin jo Music of Olavi Virta -levyllä 90-luvun lopulla. Triossa rummuissa Teppo Mäkynen, Perkon kanssa usein sieltä 90-luvulta soittanut, bassissa Mäkysen kanssa jo niin usein kuultu ja nähty Antti Lötjönen.

Vähän ripeämmin lähdetään Dizzyn Bebopilla liikkeelle, mutta suurimmaksi osaksi tunnin mittainen levy on kiireetöntä kypsyttelyä. Tyylillisesti ei niinkään Dizzya tai Parkeria tavoitella, mutta traditio on kolmikolla mielessä – usein Lötjönen ja Mäkynen luovat jännitettä vähän kulmikkaammalla rytmiikalla, välillä vähän epätiin Perkon kanssa kulkien heittäen sitten vapautuneesti perinteisempään svengiin. Klassisen kolmimuunteisen jazzin ystäviä tämän levyn tyylilliset valinnat varmasti hellivät.

Rytmiryhmän herrasmiehet ottavat paikoin omat soolonsa, mutta jättävät paljon Perkon harteille – häneltä toki onnistuu kekseliäin kääntein kuulijan kiinnostuksen ylläpito, samanlaisia hienoja kokeneen mestarin otteita kuin soolo-osuuksissa Mäkysen johtamassa Teddy’s West Coastersissa. Vähän kuitenkin triomuodossa kaipaisia rohkeampia ulostuloja basistilta ja rumpaliltakin. Kyllä maailmaan sen verran soittoa mahtuu.

Levystä jää levollinen mieli – eipä tarvi enää Perkon toista Dizzy-levyä tehdä, opintovelat on maksettu, Oma tyyli on löytynyt ja se soi nyt Dizzyllä sävellysten nostalgia-arvoja vahvempana tekijänä. (PV)