Happy Wolf Production, HW 08
Eric Hokkanen; vocals, guitar, fiddle, Petri Hakola; mandolin, guitar, backing vocals, Arto Järvelä; fiddle, snare, backing vocals, Tapani Varis; double bass, jew’s harp, backing vocals
Feat. Maria Kalaniemi; accordion, Timo Alakotila; piano, Janne Haavisto; rummmut, Mauno Järvelä; fiddle, J. Karjalainen; banjo, vocal, Kimmo Pohjonen; harmonica, Janne Viksten; banjo, mandolin
Recorded and mixed by Marko Myöhänen at Kallio-Kuninkala, Järvenpää and Sibelius-Akademy Folk Music Department, Helsinki, Fin land
Wanhalle takametsien miehelle Lumisusien soitanta ja oikean takkuturkkijolkuttajan öinen ulvonta ovat nannaa. Ne saavat täydenkuun aikaan ja jopa joskus muulloinkin selkäpiin ydinhermoon lämpöistä hyvänolon tunnetta. Itsekin savolaisilla radioaalloilla yksinäisenä sutena lemmenkaipuuta ulvoneena arvostan tätä Lupus Lupus -osastoa erityisen paljon.
Kun soitantaan otetaan ripaus Rosenbergejä, Baby Boy Varhamaa ja Mikko-Ville Luolajan-Mikkolaa rupeaa soppa, eikun soitto olemaan maukkaimmillaan. Ja sitähän tämä Eric Hokkasen juttu on kokonaisuudessaan. Ei ihan sellaista herkkua, että veisi kielen mennessään, muttei paljoa puutukkaan. Yksinkertaisen taidokkaat nyanssit, hienonherkät harmoniat, tulenpalava kiihko ja elämän perusmelankoliat sekoittuvat milloin tangoksi, milloin boogieksi, milloin miksikin.
Kuunnelkaapa vaikka kakkosraidan La hermosa madra tierra… huh, huh. Ja heti perään, ikäänkuin rienaavan rytmikkääksi kiusaksi heitetään J. Karjalaisen banjo ja Hämytyttö. Ja seuraavassa heittäydytään syvän etelän rytmipoljentoon, jossa vierailevana turpahöylän kuljettajana toimii Kimmo Pohjonen. Hokkanen on aina Suomen vierailuillaan iloinen megapakkaus rytmiä, elämän iloa ja ameriikkaa. Kun hän saa ympärilleen tällaisen suomalaisen kansanmusiikin huippupaketin niin jälki on tappavan hyvää. Jazzpuritaaninkin täytyy antaa periksi ja heittäytyä menoon mukaan, vaikkapa I don’t need to be alone ja Timo Ala-Kotilan jazzpianon kilkatuksen myötä.
Kokonaiskattauksen erilaisuus, tyylilajivaihtelut sekä jokaisen raidan erinomainenammatti-osaaminen tekevät levystä namupalan, joka joissain suissa saattaa maistua kiveltä, mutta joka suurimmalle osalle antaa vilpittömän kuvan siitä, mitä maailma voisi olla ilman erilaisia vouhottajia ja kalifeja. Voi surku sentään! No kuvitelkaa paremmasta, pistäkää silmät kiinni ja nauttikaa tästä vaikkapa Hackberry Boogien tahdissa.
Mie tykkäsin taas ihan mahottomasti! (OR)
