Lifting The Bandstand
Live At Tampere Jazz Happening 1998
Fundacja Słuchaj, Warsaw FSR 01/2021
Kuten kaikki, ainakin jazzista kiinnostuneet tietävät, atonaalista free-jazzia säveltänyt ja esittänyt, virtuoosimainen pianisti Cecil Taylor kuoli 3 vuotta sitten 5.4.2018 89 vuoden iässä. Hän oli saksofonisti Ornette Colemanin ohella merkittävin free-jazzin varhainen kehittäjä.
Kun sain tämän Cecil Taylor Quintetin Lifting the Bandstand -levyn Harri Sjöströmiltä Berliinistä, olin hieman hämilläni. Tiesin hänen kyllä soittaneen ja levyttäneen Taylorin kokoonpanoissa. Ensin juolahti mieleeni, että hän on lähettänyt jonkin parikymmentä vuotta sitten julkaistun levyn uuden Steps-albumin ohessa. En tutkinut sitä heti sen enempää. Kun otin sen sitten myöhemmin esille uudestaan, niin hämmästyin vielä enemmän. Tämähän on aivan tuore julkaisu, tammikuussa tänä vuonna ilmestynyt.
Levy vaatikin syvällisempää tutkintaa, erityisesti siksi, että soittaahan levyllä kaksi suomalaista muusikkoa sopraanosaksofonisti Harri Sjöström ja kontrabasisti Teppo Hauta-aho ja se on äänitetty Tampere Jazz Happeningissä 1998. Väreitä aiheutti myös se, että olen itse käynyt Tampereella säännöllisesti 1990-luvun loppupuolelta alkaen. Mitään muistikuvaa tästä ei itselläni kuitenkaan ole enkä löytänyt sen vuoden kalenterista merkintää siitä, että olisin ollut paikalla silloin, joten olisihan se ollut hienoa todistaa tätä menoa yli 20 vuotta myöhemmin levyltä.
Yleisesti tiedetään vanhoja konserttitaltiointeja olevan paljon eri radioiden hallussa. Tästä konsertista aikanaan tehty vanha dokumentoimaton äänitysmateriaali löytyi YLE:n arkistoista. Se antaa meille mahdollisuuden päästä Taylorin ryhmien ehdottoman ainutlaatuiseen maailmaan: taide, äänen tiheys, ilmeikkäät maailmankaikkeudet jättävät kuulijat sanattomaksi myös niiden päätyttyä.
Harri sanoi kuulleensa itse aikaisemmin kyseisestä konsertista tehdyn karkean stereomiksauksen. Hän esitteli sen levy-yhtiölle, joka otti asian omakseen ja teki siitä lisenssisopimuksen. Kun asiaa vielä tutkittiin tarkemmin, niin YLE:ltä löytyi yllättäen erilliset „multi-tracit”, joista sitten saatiin tehtyä uusi miksaus.
Nyt tämä järkyttävän hyvä tunnin ja vartin kestävä yhden Desperados -kappaleen huima otatus on kaikkien free-jazziin mieltyneiden kuultavissa. Mielestäni tämä levy on sen verran merkittävä tapaus, että siihen kannattaa syventyä myös sisäkansien kahden pitkän tekstiosan sisällön kautta, sillä ne taustoittavat Cecil Taylorin tapaa rakentaa omaa musiikkiaan sekä antaa kuvauksen itse Tampereella 30.10.1998 tapahtuneesta konsertista.
Levyn saatesanat ovat kirjoittaneet kirjailija, muusikko ja myös Down Beat lehden kolumnistina toimiva chicagolainen John Corbett, kesäkuussa 2020 ja italialainen musiikinkirjoittaja Ettore Garzia, Percorsi Musicali -lehden perustaja (http://www.percorsimusicali.eu/). Hän on merkittävä monen tyylilajin musiikkivaikuttaja, mutta keskittyy erityisesti nykymusiikkiin ja improvisaation eri muotoihin.
Kirjoitan tähän referoituna näiden kahden arvostetun ammattilaisen tekstiä, johon ei paljon ole itselläni lisättävää. Cecil Taylor oli jo 59-vuotias, kun hän teki ensimmäistä kertaa yhteistyötä eurooppalaisten jazzimprovisaattoreiden kanssa. Siihen aikaan hänen soittonsa oli kasvanut entistä kurinalaisemmaksi, villimmäksi, mullistavammaksi, paisuen vallankumouksellista voimaa. Työskennellessään yksikössä, kuten hän ryhmäänsä nimitti, yhteistyökumppaneiden tuli sietää hänen tinkimättömyyttään ja pitää suunsa kiinni tai lähteä ”litomaan”.
Saksalaisen levy-yhtiön (Free Music Production) Jost Gebers järjesti Taylorille kuukauden pituisen residenssin Berliinissä vuonna 1988, missä mukana oli Euroopan johtavia improvisoidun musiikin osaajia rumpali Paul Lovens ja sellisti Tristan Honsinger. Kaksi vuotta myöhemmin, epävirallisissa aamuharjoituksissa suuren työpajayhtyeen alaryhmien kanssa, saksofonisti Harri Sjöström kokosi yhteen pienemmän yksikön.
”Aamuisin lämmittely oli hyvin vapaamuotoista, ketään ei painostettu eikä varsinaista johtajaa ollut. Ajattelin, että ehkä voisi olla mahdollista muodostaa ryhmä Cecil Taylorin kanssa ja saada tämä vapaus toimimaan kuten eurooppalainen vapaan improvisaation ryhmä. ”
Sjöström keräsi rohkeutta ehdottaa tätä Cecilille, joka oli heti vastaanottavainen. Useiden vaihtoehtojen jälkeen yhdestä kokoonpanosta muodostui työbändi: Taylor, Sjöström, Lovens, Honsinger sekä suomalainen basisti ja säveltäjä Teppo Hauta-aho. Sjöström, Hauta-aho ja Lovens työskentelivät yhdessä Quintet Modernessa ja muutenkin kaikki olivat soittaneet laajasti Honsingerin kanssa. “Muistan hyvin, että Cecil sanoi, että tämä on paras bändi, mitä hänellä on ollut”, Sjöström sanoo. “Sitten hän sanoi: Ei, tämä on bändimme.”
John Corbet jatkaa, ”minulla oli onni päästä kuulemaan tätä ryhmää Tukholmassa lokakuussa 1997. Sen ydin oli Taylorin ja Lovensin yhtenäinen upeasti tulenarka, räjähdysherkkä voima. Kaiken tämän ohessa soitossa oli paljon eri vivahteita, värejä ja yksityiskohtia. Hauta-aho, jonka musiikista minulla oli tuntuma vain muutaman levyn perusteella, oli vaikuttava – hän pystyi lisäämään rytmistä vuoropuhelua samentamatta sitä, olematta kuitenkaan hallitsevassa asemassa”.
– Tristan Honsinger pystyi virikkeellisesti, joskus sysäyksittäin melko äkillisesti, kääntämään suuntaa. Hänen jäljittelemättömässä soitossa oli dadaistista häivähdystä, hän mumisi epämääräisesti sellonsa kanssa ja lauloi runollista improvisoitua hölynpölyä, mistä syntyi kiehtova yhdistelmä Taylorin jännitteisen särmäisen oman äänenkäytön ohessa. Sjöströmin sopraanosaksofoni tunkeutui kuin tiheimpään paksuun pensaikkoon – sävykerroksiin, väkkärämäisen kiemuraisena pyörrehyrränä tai staccato-höyrynä. Harrin soitossa oli järkevää harkintaa, viisautta, mietteliästä syvällisyyttä ja tarkkuutta.”
– Kuultuani tämän festivaaliesiintymisen äänityksen melkein tasan vuosi myöhemmin, tunne on kuin olisin palanut takaisin siihen, mikä teki bändistä niin merkittävän ainutlaatuisen. Keskittynyt soitto kasvaa hallitusti ja ohenee sitten biomorfisesti, kuten neste liikkuu solujen välillä osuen kalvoon, löytäen aukon, mistä voi puristautua turvonneena läpi, puhjeten sitten voidakseen jatkaa soljuvasti virran vietävänä eteenpäin. Taylorin mielle oli tehdä innostavaa musiikkia useille sukupolville eurooppalaisten improvisaattoreiden kanssa. Hän loi ainutlaatuisen sanaston, yksilöllisen kielen.
– Cecilin motto oli: riippumatta soitimesta, tee sillä oma äidinkielesi. Monet eurooppalaiset improvisaattorit valitsivat tämän henkilökohtaisen äänen polun, mikä luo uusia mahdollisuuksia yhteistyön laajentamiselle. Tässä tapauksessa oli luotu bändi, jossa neljä tällaista soittajaa oli omistautunut hänen musiikilleen tietäen, että Cecilin apostolina olo tarkoittaa omistautumista itselleen ja omalle kielelleen.
– Kaikki kuuntelevat, yllyttävät ja vastaavat – viisi henkilöä työskentelee yhdessä rakentaakseen ryhmä-äänen. Yksikkö täydellisessä merkityksessä: sen osat on yhdistetty; sen monimuotoisuus heijastaa yhtenäisyyttä. Bändimme.
John Corbett, Chicago, June 2020
Tästä jännittävää matkaa voi sitten jatkaa ja selvittää, miten levyn nimeksi syntyi Lifting The Bandstand. Silläkin on oma tarinansa, mikä löytyy toisen sivun kirjoittajan Ettore Garzian tekstistä.
– Kun Cecil Taylor Quintet oli valmis soittamaan Tampere Jazz Happeningissa 30. lokakuuta 1998, koko musiikkimaailma tiesi Taylorin ryhmien taiturimaisen tiiviyden, varsinkin kun amerikkalainen pianisti oli luonut jatkuvan yhteyden Berliiniin ja euroopalaiseen yleisöön. Sinä päivänä Tampereella erinomaisesta improvisaatiosta tunnettu yksikkö (Harri Sjöström, Tristan Honsinger, Paul Lovens ja Teppo Hauta-aho) kykeni edustamaan Taylorin valtavaa luovaa kapasiteettia.
– Sinä päivänä ryhmän tuottama äänivoima teki vaikutuksen jopa Steve Lacyyn (esiintyi myös 1998 TJH:ssa), joka konsertin lopussa meni etsimään muusikoita kulissien takaa sanoen: “… You guys really lifted the bandstand…. Kaverit te todella nostitte illan soittolavan tunnelman kattoon..”, lausunto, minkä voidaan tosiaan sanoa ”naulatun kattoon”. Se jäi ikiajoiksi muistiin ja samalla tarjosi nimen tälle live-levylle, mikä nyt siis ilmestyi 22 vuotta myöhemmin.
– Sanoman rakenne kuvailee tyypillisesti Cecilin rituaalista nousua esiintymislavalle: Cecil astuu näyttämölle, sanelee runomittaisia jakeitaan ja aloittaa vapaamuotoisen tanssin; soittaen sitten joitain syviä rakennelmia pianolla. Tässä konsertissa Taylor ja neljä eurooppalaista muusikkopersoonaa jatkavat innostuneesti juhlistettua hierarkiatonta soittotyyliään alusta lähtien. He kylvävät siemeniä vapaaseen ja kuorosuhteeseen, joka suosii muusikoiden pirstoutumista, fyysistä kykyä ja kokemusperäisyyttä.
– Ensimmäinen puoli tuntia kuluu äänimassan hallitsemattomassa laajentumisessa. Kaikki soittimet takovat ääniä valtavalla paineella yhä laajemmalla skaalalla. On vaikea uskoa, että muusikot pystyisivät soittamaan tällä intensiteetillä ja voimakkuudella niin pitkään. Vaistomainen, kemiallinen kokeilu kuluttaa itseään, kun musiikki puretaan ja kierrätetään ilmeisen uudessa aineettomassa muodossa. Pudas steriilisyys unohtuu rakentavan raivon kiitäessä ohi järkyttäen nopeudellaan ja laajentuneilla tekniikoilla.
– Vasta tunnin kuluttua iskevä aaltoilu haihtuu vähemmän jyliseväksi vaiheeksi, teemallinen kypsyys puuttuu asiaan suunnaten kulkua enemmän melodiseen laatuun ja sävyyn. Esiin tulee joitain yrityksiä jäljitellä oopperalaulua ja vuorovaikutusalueilla löytyy myös muistikuvia naamioituneesta klassismista.
– Vaikka musiikki lopulta rauhoittuu lopun lähestyessä, siinä on edelleen energistä sähköisyyslatausta ja instrumenttien pieniä palautusjäämiä, joita muusikot eivät voi täysin hallita uudessa rentoutumistilanteessa. Kun esitys saadaan päätökseen, kohua herättävä itsetyytyväisyyden rikkauden kuvitelma, uusiutuva voima, valtaa mielen. Se jättää kuuntelijan hengästyksestä toivuttuaan hämmennyksen valtaan käsittämättä mihin häntä on kyyditetty.
Ettore Garzia
Olen kirjoittanut omat arviointini monista levyistä, jotka Harri Sjöström on minulle muutaman vuoden aikana lähettänyt ja niitä kaikkia voi ostaa myös suoraan häneltä, eli https://harrisjostrom.bandcamp.com/ (JKi)
Cecil Taylor: piano, Harri Sjöström: sopraanosaksofoni, Tristan Honsinger: sello, Teppo Hauta-Aho: kontrabasso, Paul Lovens: rummut.
Konserttiäänitys: Suomen Yleisradio YLE, Tampere Jazz Happening, 30.10.1998. Miksaus: Harri Sjöström, Patrick Römer, Paul Lovens. Masterointi: Patrick Römer, Unisono Records. Kannen kuva: Luciano Rossetti. Kannen graafinen suunnittelu: Semafor. Tuottaja: Maciej Karłowski. Alkuperäinen tuottaja YLE, Veli-Pekka Heinonen. Kannen tekstit: John Corbett, Chicago, kesäkuu 2020 ja Ettore Garzia. Julkaistu: 20.01.2021
01. Desperados 75:33
Kokonaiskesto 75:33
