MATO hullunrohkea monitoimielämä
Markku ”Mato” Valtonen tuli tutuksi osalle suomalaisia 70-luvun puolivälissä Sleepy Sleepers -yhtyeen riveissä ja enemmän parikymmentä vuotta myöhemmin, Leningrad Cowboysien primus motor-hahmona tai puuhamiehenä. Oikeastaan hänessä henkilöityi paljon rock-kulttuurin trendit ja lieveilmiöt, hänhän ei ole kaksinen laulaja eikä hallitse mitään instrumenttia niin, että niillä meritoituisi muusikoksi. Ei liioin TV-sketseihin, elokuvarooleihin eikä teknologian esitaistelijaksi, mutta kaikissa mainituissa hänet on nähty. Hullunrohkea monitoimielämä on paksu kirjan järkäle, täynnä vielä paksumpaa puhetta yritteliäästä paahtajasta. Kjell Starck ja Vesa Kontiainen ovat yhdessä Valtosen kanssa laittaneet kansien väliin isokokoista työuraa ja originelleja elämänkäänteitä. Monitoimielämä on kertomusta sitkeästä yritteliäisyydestä, tilanteisiin heittäytymisestä ja ankarasta puurtamisesta, hyppäämisestä altaan syvään päähän.
1974 perustettu Sleepy Sleepers, tai Sliipparit, oli lahtelainen showbändi, joka herätti hieman julkistakin huomiota provosoivilla sanoituksillaan. Bändi herätti enemmän pahennusta kuin loisti musiikillisilla saavutuksillaan. Bändi profiloitiin huumorirockbändiksi, mutta jos joku on löytävinään sen biiseistä hauskuutta, todistaa se vain, ettei huumori mahdu hänen päähänsä. Ja jos Sliippareita pitää hauskoina, todistaa se samaa. Sliipparien ”huumoria” edusti mm. Syö lanttuva:
En oo syöny lanttuva
Se on minun herkkuva
Lanttuva kaaliva
Se on amerikan herkkuva
Eräänlaisena saavutuksena voinee kai pitää, että Kaapataan lentokone Moskovaan -biisi sai suomettumisen aikana kohua aikaan. SNL-seura paheksui julkisesti yhtyeen musiikkia ala-arvoiseksi ja Neuvostoliiton suhteita vahingoittavaksi. Raha-automaattiyhdistys reagoi poistamalla singlen levyautomaateista.
Keikkarintamalla Sliipparit oli jokseenkin epäolennainen ilmiö, pelkkä huono ja ylipitkä vitsi, eikä levymyyntikään ollut miljoonaluokkaa. Leningrad Cowboysien suosio sen sijaan oli taidollisesti toista maata ja parhaimmillaan maailmallakin merkittävä. Julkisuudessa bändin vaiheista on tiedetty melko vähän.
Yhtye on esiintynyt yli kuudessakymmenessä maassa ja tehnyt yli tuhat konserttia. Leningrad Cowboys-törmäilyä filmatisoitiinkin jollakin komedian tuntemattomalla alalajikkeella (Aki Kaurismäki, 1989), mutta parhaiten bändi muistetaan legendaarisesta yhteiskonsertistaan Puna-armeijan kuoron kanssa Helsingin Senaatintorilla.
Mato Valtonen kertoo kirjassaan monista muistakin aihepiireistä kuin musiikista. Kuten millaista oli olla moottoripyörähurjan Arto Nyqvistin managerina Euroopassa, tai tekemässä suosittua Pullakuskit-radio-ohjelmaa Radio Cityyn tai elokuvanäyttelijänä lukuisissa elokuvissa. Hän on ylittänyt Atlantinkin pariin kertaan Hjallis Harkimon miehistössä.
Entinen rokkaaja on ollut mukana myös politiikassa ja yrittäjänä ravintolabisneksessä, kuten legendaarinen Zetor-ravintola Mannerheimintiellä, Helsingin ydinkeskustassa. Zetor-design oli enemmän Sakke Järvenpään visionäärisiä taitoja. Kolmikymmenvuotinen historia on ollut kulttiravintolalle menestystä ja taloudellista haastetta, nykyisin ravintola kuuluu S-ryhmään.
Kuka, mitä häh?
Sliipparien ainoa ”hitti” oli Kuka, mitä häh? Niin voi lukijakin usein kysyä Monitoimielämää lukiessaan. Valtonen on tuonut maahan amerikanrautoja ja perustanut lukuisia hyväntekeväisyystapahtumia. Hän etabloi myös aikanaan kansainvälisesti isosti otsikoidun, maailman ensimmäiset matkapuhelinpalvelut tehneen yrityksenkin. Ideaköyhyydestä ei ainakaan voi syyttää ja katse on usein tähyillyt horisontin taakse.
Molemmat jalat enimmäkseen tukevasti ilmassa, tosin itse sitä tietämättään, voisi olla Valtosen tunnuslause. Ei huolta huomisesta ja minimaalisella vastuunotolla mennään, olisi toinen. Tai sitten siitä ei vain välitetä, miten vain.
Hillittömiä tarinoita riittää, mutta tavattomat hankkeet ja ihmissuhdekoukerot eivät ehkä painettuna tee enää sellaista vaikutusta kuin suullisesti kerrottuina. Tämähän on kirjailijan kohtalo yleensäkin: vaalit joitain säkenöiviä juttuja mielessäsi, tosia tai keksittyjä, mutta heti kun kerrot ne muille, ne lakkaavat olemasta sinun omiasi.
Aikanaan vahvat elämykset ovat jälkipolville ennemmin kummallisia kokemuksia, joiden viihdearvokin on paikoin jo hieman haalistunut. Kirja on suomalaisen miehen kertomus elämänmittaisesta kilpajuoksusta. Ajoin se tosin tuntuu pikemmin amok-juoksulta; malaijin kielen käsite tarkoittaa meikäläisittäin lähinnä hallitsemattomuutta. Sanaa käytetään toisinaan kuvaamaan mielipuolista riehumista – luultavimmin sellaista on taustoilla ollutkin. Sitä Monitoimielämä tuntuu sisältävän runsaasti.
Kipupisteistä puhumistakaan ei karsasteta. Välillä lukijasta taas tuntuu kuin koko teos olisi (tarpeettomasti) pitkitetty anekdootti, ainakin pikemmin kuin elämäkerta, mutta kai nuo uskomattomat käänteet ovat likipitäen kerrotulla tavalla tapahtuneet, ainakin enimmäkseen. Tästä kaikesta rakentuu tuo outo kokonaisuus nimeltä elämä.
Monisanaista puheen porinaa säestää asioiden paisuttelu, ajoin suoranainen hyperbola, mutta kai se on otettava Valtosen yhtenä ominaispiirteenä. Lavean jutustelun tuotoksena valottuu kuva henkilöstä, joka on eräänlainen ”Jack of all trades, master of none” – suomeksi lähinnä jokapaikanhöylä.
Mitenkään siis väheksymättä Valtosen aikaansaannoksia rock- tai bisnesmaailmassa. Hänen kekseliäisyyttään ei käy kiistäminen ja moottorina hän on ollut käynnistämässä lukuisia hankkeita, jotka pätevämmän johtamisen avulla olisivat saattaneet hyvinkin menestyä myös pidemmässä juoksussa.
Viihdebisneksessä ja toisaalta taidemusiikin maailmassa on rautaisia managereita ja kyvykkäitä organisaattoreita. Kulissien takana he tekevät noviiseista tähtiä ja pitävät tähteyttä yllä. Usein on tullut mieleen, että jotenkin jazzissakin olisi tarve tällaisille osaajille.
Bändit ja artistit joutuvat itse tekemään managementin, mikä hallitaan puutteellisesti tai ei ollenkaan ja tulokset ovat sen mukaisia. Hyvätkin bändiviritelmät sammahtavat muutamien klubikeikkojen ja Jazzliiton kiertueen jälkeen.
Mato Valtosen kirjaakaan ei voi semmoisenaan tietysti käyttää musamanageroinnin manuaalina, eikä se ole ollut tarkoituskaan, mutta sieltä löytyy vinkkejä, miten epäsuotuisan asian voi yrittää kääntää edukseen ja bändille löytyy yllättäviä työ- ja ansaintamahdollisuuksia. Kriittinen lukija löytää kosolti myös vältettäviä tapoja ja taipumuksia – nekin on hyvä tietää, että osaa kiertää kaukaa.
***
Kirjan teksti on helppolukuista luettavaa, yksinkertaisuudessaan hupaisan rentoa ja letkeää. Toisaalta siinä on myös käytännönläheistä ja realistista viihdemaailman luonnehdintaa ja pointtia (siis siinä määrin kuin Valtosen kanssa todellisuudentajuisuus on mahdollista ylläpitää kovin pitkään).
Kirjoittajat ovat viisikymppisiä Suomi-rockin veteraaneja, kulissien takaisia vaikuttajia ja kohteensa lailla eräänlaisia viihdemaailman ”harmaita eminenssejä.” Ranskan éminence grise tarkoitti alun alkaen vaikutusvaltaista tukijaa tai useimmiten avustajaa, joka toimii poliitikon tai poliittisen liikkeen yhteydessä salaa, ilman tunnustettua asemaa.
Hiukan sama pätee ilmeisesti näihin kolmeen herraankin, ammattiviihteen parissa, ei siis politiikassa tai muussa tahattoman komiikan parissa. Kirjoittajilta olisi aiemman kirjoittajakokemuksen perusteella voinut odottaa hieman enemmän kriittisyyttä ja miksei myös johdonmukaisuutta varsinkin tekstin editoinnissa – jos sitä on editoitu, mitä myös sopii epäillä.
Starck on loviisalainen rockmusiikin keikkamyyjä Dex Viihde Oy:ssä, muusikko Honkatonk-yhtyeessä ja mukana useissa kirjaprojekteissa. Hänen arkistojaan on käytetty lähdemateriaalina mm. Hurriganesia ja Popedaa käsittelevissä kirjoissa. Kontiainen on aiemmin kirjoittanut mm. kirjat Popeda – nelkytä vuotta ja savolaisen rockhistoriikin Juva Rock City.
Oliko se Goethe, joka sanoi ”tiivistämisessä näyttäytyy mestari”? Oli nyt kuka oli, se on totta ja sitä jää nytkin tässä jutustelun tulvassa kaipaamaan; eniten siitä näyttää kärsivän tekstin koheesio. Suomalainen musiikkilehti Musa ja sen jälkeen vielä enemmän Soundi toivat journalismiin jättipitkät jutustelutuokiot artistien kanssa; haastattelut julkaistiin kokonaisuudessaan, ilman editointia. Tähän on varmasti syyllistynyt itsekin – kysyä täytyisi aina, miten monisanaisuus palvelee lukijaa.
Koheesio, eli tekstin sidosteisuus, tarkoittaa kirjoituksen osien yhteyttä toisiinsa. Hyvässä koheesiossa on kiinnevoimaa, jolloin lauseet, virkkeet ja kappaleet etenevät jäntevästi ja johdonmukaisesti. Tällöin teksti kokonaisuudessaan on järjestelmällinen ja esitys auttaa lukijaa ymmärtämään tapahtumat ja muistamaan ne.
Nyt sellaisen löytäminen on haasteellista. Täytyy silti myöntää Mato Valtosen kolossaalinen muistikapasiteetti – viinanhuuruisilla keikkareissuillakin mieleen on jäänyt paljon yksityiskohtia.
Vesa Kontiainen, Kjell Starck, Mato Valtonen: Hullunrohkea monitoimielämä
Docendo 2021, 559 s.
