Sami Yaffa (Sami Takamäki, s. 1963, Espoo) on tunnetuimpia rock-basistejamme ja punk-aallon myötä pinnalle nousseista muusikoista nimekkäimpiä. Tuore kirja avartaa kansainvälistyneen basistin viimeaikaista taivalta musiikissa ja varsinkin ulkomusiikillisessa elämässä. Toistaiseksi ainoana suomalainen rockmuusikkona, joka on noussut soittoaikeissa New Yorkin Carnegie Hallin lauteille, hänellä oli kanttia kutsua kaupunkia pitkään kodikseen. Levytysskeemaan kuuluu mm. Bruce Springsteenin ja Slashin tason tähtiä. Jazzpiireissä suurta arvonantoa nauttiva puhallinsoittaja ja bändiliideri Jone Takamäki on Samin isoveli.
Sami Yaffan maailma on ennen muuta pramea kuvakirja, joka dokumentoi valokuvauksen keinoin kansainvälisen muusikon seikkailuja. Tarina kattaa ajanjakson marraskuu 2016 – kesä 2017. Valokuvaaja Meeri Koutaniemi on vanginnut otoksiin hienoa live-tunnelmaa. Maisemakuvatkin ovat onnistuneita ilmentäen ajan- ja paikanhenkeä.
Meeri Koutaniemi, Samin vaimo nykyisin, vastaa kirjan kiinnostavimmasta annista. Kuva-aineisto eri bändien keikoilta ja pariskunnan matkoista on hyvin taitavasti ja osaavasti tehtyä ja tarttuu hetken tunnelmaan huomattavasti paremmin kuin rock-lehtien kuva-anti yleensä. Tosin hieman avoimeksi jää Samin kytkentä kulloisiinkin keikkatapahtumiin, mutta kuvat joka tapauksessa ovat vaikuttavia.
Pitkä tie taipuu
Nyt 53-vuotias Sami Yaffa on nykyisin kiireinen, ehkä enempi privaattimenojensa osalta. Mukana kuvakirjassa on maanjäristystä El Salvadorissa, mies toimii mm. susien hyväksi tai kihlautuu Meeri Koutaniemen kanssa kuusamolaisessa avannossa jne. Sami Yaffa kertoo varsinaisesti oman tarinansa muistelossa Tie taipuu.
Yaffa sai nimeä Pelle Miljoona Oy: ssä, myöhemmin 1980-luvulla mm. Hanoi Rocksin ja Jetboyn riveissä. 2000-luvulla myös New York Dollsin jäsenenä ollut Yaffa on toiminut vuoden 2010 alusta Michael Monroen nimeä kantavan yhtyeen basistina.
Syksyllä 2014 Yle Teemalla esitettiin kahdeksanosainen televisiosarja Sami Yaffa – Sound Tracker. Sami kiersi maailmalla, tutustuen pintapuolisesti eri kulttuureihin ja musiikkityyleihin ja muusikoihin. Jutustelun lomassa hieman jammailtiin. Skeema oli sama kuin Ville Haapasalon Venäjän matkojen ”reportaaseissa” – pölähdetään johonkin kaupunkiin, täysin valmistautumatta ja tohelletaan hetki ilman suunnitelmaa. Vähän kuin vanhassa laulussa ”keitä te ootte te pienet poijat, kun en mä tunne teitä…”
Sound Tracker voitti Kultaisen Venlan, kuten kaikki esityskynnyksen ylittäneet ”alttarilla tavataan” -ohjelmat nykyään, musiikkiohjelmasarjan parhaana, ja siitä julkaistiin kirjakin. Sarjan idea sinänsä oli varsin mainio – tosin eräänlainen lippalakkimalli Dave Grohlin kahdeksanosaisesta dokumenttisarjasta Sonic Highways.
Grohlin Foo Fighters -yhtye matkasi USA:n legendaarisissa musiikkimestoissa ja sarjassa tutustuttiin varsin systemaattisesti maan värikkääseen musiikkiperinteeseen. Loppuhuipennus tapahtui presidentti Barak Obaman audienssilla.
Samin dokumentaristin kyvyt ovat vaatimattomia, tietämys kulttuureista niin pinnallista – sikäli kuin hänellä on niistä tietämystä – ja soittotaito siksi suppealla alueella, ettei hänestä oikein ole varsinaiseksi jamikaveriksi maailmanmuusikoiden kanssa. Sound Trackerin otokset olivat vain pieniä välähdyksiä. Tuntuu vaikealta kuvitella tämä ”groovehacker” sen paremmin Obaman kuin kenenkään muunkaan valtionpäämiehen seurassa, mutta osa kirjan kuvista edustaa Sound Trackerin rentoa henkeä.
Konstailua
Tommi Liimatta on nykypolven rock-kynäilijöitä, joita parhaiten luonnehtii alan pilailunimi ”Little Hunter.” Nimitys ei tarkoita pientä metsästäjää; pikku-Hunterilla viitataan Hunter Stockton Thompsoniin (USA, 1937 – 2005). Hän oli kirjailija ja toimittaja, jota pidetään ns. gonzo -kirjallisuuden isänä. Thompsonin tyyli oli räväkkää, kertomukset ja kuvaukset vaikuttavat uskomattomilta seikkailuilta, mutta pohjautuvat kuitenkin todellisiin tapahtumiin. Kirjoitustyyliä, faktan ja fiktion välillä heilumista, alettiin kutsua gonzoksi.
Liimatta ei tiettävästi ole ollut merkittävällä panoksella mukana Yaffan seikkailuissa ja kokemuksissa. Haastattelukommentit lähteenä ovat kovin maalailevia ja eriytymättömiä. Liioittelu, tarpeeton paisuttelu tai suoranainen hyperbolan käyttö ei tee kenestäkään vielä gonzo -kirjailijaa. Toisin kuin rock-kynäilijöiden parissa yleisesti luullaan.
Sami Yaffan 36-vuotisen kansainvälisen uran varrella on kertynyt stooreja toisensa jälkeen. Samin puheessa kertomukset aina vilisevät Andy Warholin, Lemmyn, Rolling Stonesin ja Stiv Batorsin kaltaisia nimiä. No jaa, ei suuret sanat suuta halkaise. Samin lavertelua lukiessa mieleen tulee paikoin koomikko Eemelin (Esko Toivonen) sutkautus julkkiksista: ”olemme kiertäneet paljon samoissa paikoissa – tosin eri aikaan…”
Oli nyt miten oli, Tapiolan suuri poika on pitänyt kotinaan Tukholmaa, New Yorkia, Los Angelesia, Lontoota, Barcelonaa, San Diegoa ja Mallorcaa. Näyttävä kuva-aineisto ja välähdyksenomainen kohdevalotus eri bändiyhteyksistä ilahduttavat rytmimusiikin ystävää. Parempi tekstiaines olisi tehnyt lukukokemuksesta nautinnollisen.
Kuvateokset jazzin alalta ovat meillä valitettavan harvinaisia. Keikkahistorian kronikointia on tehnyt mm. M.A.Numminen, jonka Jazzin meining ilmestyi viime vuonna. Lisää kaivataan.
Sami Jaffa, Tommi Liimatta, Meeri Koutaniemi: Sami Yaffan maailma
Like 2017, 198 s.
