Se on näemmä vääjämätön totuus, että kun ihminen ehtii tiettyyn ikään, niin nostalgia alkaa jyllätä sisuksissa. Viime vuosien hekumallisia hetkiä on tarjoillut esim. Keitelejazz mm. Procol Harumin, Jethro Tullin, Yardbirdsin ja Colosseumin voimin nostalgiailloissan; sytykkeeksi ennen tasokkaita jazzkonserttejaan.
Väkevää nostalgiaa ja erityistä muistinpalautusta menneiden vuosikymmenten ulkolaisten pop- ja rockstarojen Suomen vierailuista on luettavissa tässä Mikael Huhtamäen (s.1971) Live in Finland kirjasta. Hän on poiminut vuosien 1955 – 1979 tarjonnasta oman Top 500 -listansa. Tosin hän ei itse koskaan ehtinyt iästään johtuen nähdä livenä yhtään kirjassa esille tuotua keikkaa. Siksi listan sisällöstä voidaan tietysti olla useaakin eri mieltä, mutta kokonaisuutena se on hieno yhteenveto siitä, mitä tuolloin konserttirintamalla tapahtui.
– Tein tutkimustyötä noin viisi vuotta (2008-2013). En määritellyt projektille alussa deadlinea, vaan päätin selvittää taustoja niin kauan kuin se tuntui mielekkäältä ja löytyi uusia, hyödyllisiä lähteitä. Kun ne oli käyty läpi siirryin kirjoitusvaiheeseen, Huhtamäki kertoo.
– Eniten yllätyin kirjaa kirjoittaessa siitä miten paljon ulkomaisia keikkavieraita Suomessa loppujen lopuksi kävi. Oletin projektin alussa, että konsertteja olisi ollut paljon vähemmän.
Kirja alkaa 1950 -luvun puolivälistä Helsingin Linnanmäeltä… tuolta ajalta allekirjoittaneen mieleen syöpyivät sieltä Peacockin esitykset, ulkoilmalavan musiikki- ym vapaaohjelmat sekä tietysti ne ihmeeliset kieputtimet ja vauhtivempeleet, joihin meikäläisellä ei iän puolesta vielä ollut mitään asiaa. Ei, vaikka taskussa olikin nippu vapaalippuja, joita Linnanmäellä työskenteleväå tätini mies minulle antoi. Musiikista mieleen jäivät mm. The Delta Rhythm Boys, Zarah Leander, Xavier Cugatin ja Mario Weberin orkesterit.
Huhtamäen nostalginen kerronta on erinomaisen mukavaa luettavaa. Hän on perehtynyt tuon ajan konserttitarjontaan oivalla paneutumisella, kaivaen esiin tuon ajan toimijoiden muisteluksia, lehtiartikkeleita yms. Ovatko ne kaikilta osin sitten totta, se on sivuseikka, sillä kirja suorastaan imaisee lukijansa nostalgiamatkalle noihin sodanjälkeisten vuosikymmenten musiikin kulta-aikoihin. Niihin, joissa vallanpitäjänä ollut amerikkalainen rockmusiikki sai haastajakseen 1960-luvun alkuvuosina perivanhoillisessa Englannissa syntyneen musiikkivallankumouksen.
Tuon musiikkiaallon tulo Suomeen hieman kangerteli alkuun, mutta se sai kuitenkin yllättävän nopeasti jalansijaa… kuten myös palstatilaa mediassa. Viimemainittu ei tosin aina ollut kovin mairittelevaa, kuten tämä kirja moneen otteeseen tuo esille.
Kirjassa tuodaan erinomaisen hienosti esille myös kulissien takaisia tapahtumia ja mitä kaikkea silloisten konserttien järjestelyissä tapahtui. Tässä yksi lainaus:
Alkuvuodesta 1967 ohjelmatoimisto Finnshow’n aikaansaapa, mutta kielitaidoton johtaja Leo Heinonen veivasi puhelun Englantiin tiedustellakseen kuumimpien pop-yhtyeiden saatavuutta Suomen -vierailulle:
– Ai äm Leksa Heinonen from Finland, aloitti impresaari keskustelun itsevarmasti, ellei peräti paperirilta lukien.
– Who?, kuului hämmentynyt vastaus langan toisesta päästä.
– Ten tausan dalörs!, taräytti Leksa epäröimättä.
Ja näin saatiin legendan mukaan The Who Helsinkiin vapunaatoksi 1967.
Kirjassa tuodaan ansiokkaasti julki myös kulloisenkin yhtyeen Suomen kussakin konsertissa soittama biisilista että kehässä olleet soittajat. Silmiinpistävää konserteissa on niiden kesto. Ei mitään kahdentunnin massiivisia mammuttikonsertteja valtavine valo- ja rättishowneineen… puolentunnin vetäisy parin-kolmen lämppäribändin jälkeen, milloin Helsingin Messuhallista, Kulttuuritalolla… milloin jossain maaseurakunnan tanssilavalla tai festivaalin huojuvalla tilapäislavalla…
Kirja tuo esille myös bändien hintoja, konserttien lippujen hintoja sekä yleisömääriä. Ajatellaanpa vaikka Kulttuuritaloa, lavalle vaikkapa Fleetwod Mac ja loppuunmyyty sali, siis reilu 1500 henkeä… kuinkahan se tänäpäivänä onnistuisi taloudellisesti järjestäjälle.
Kirja saa pumpattua lukijaansa todellisen kaipuun hengen menneisiin vuosikymmeniin, niitä eläneisiin sukupolviin. Siihen mahtavaan fiilikseen, jonka ulkomaan elävät musiikkeineen saivat aikaan livekonserteissaan. He olivat sen ajan suomalaisille jotain totusta poikkeavaa… suorastaan käsittämättöntä…
Kuvitukseltaan teos jää useiden suomalaisten musiikkikirjojen tapaan aikalaisen köyhäksi ja vaatimattomaksi. Ymmärrettävää kustannussäästöä, mutta kuitenkin lisäkuvitus olisi antanut lisäarvoa ja tukenut sinänsä erinomaista tekstisisältöä. Mutta kuten sanottu, hyvä näinkin.
Ehdoton hankinta kirjahyllyyn! (OR)
