Rytmimusiikki syventää elokuvaa
Rytmimusiikilla on oleellinen sija yhdysvaltalaisen ohjaaja-näyttelijä Quentin Tarantinon elokuvatuotannossa – aihepiirit eivät niinkään poraudu musiikkielämään, mutta elokuvien musiikki ja niistä tehdyt sound track -koosteet ovat loppuun asti harkittuja osakokonaisuuksia ja nautinnollisia jo itsessään. Tarantinon taitoa on myös kytkeä rytmimusiikki uudella tavalla itse kerrontaan ja filminaikaiseen tapahtumiseen. Näkemyksellinen ote käsikirjoituksen tehtävään ja elokuvaohjaukseen on saanut ohjaajan vastustamaan digiajan uutuuksia, ja sama tendenssi toistuu suhteessa musiikkiin; käytetään akustisin soittimin tuotettua musiikkia. Tuore elämänkerta valottaa Hollywoodin omituisen ihmelapsen elämää ja tuotantoa.
Tarantinon (53) filmikatalogi ei ehkä vielä ole määrällisesti kovin iso, mutta laadullisesti sitäkin merkittävämpi. Kaikki varmasti tuntevat tai ainakin tietävät sellaiset filmit kuin Jackie Brown, Pulp Fiction, Kill Bill I-II, Reservoir Dogs, Django Unchained tai Inglorious Basterds? Näitä elokuvia katsoo mielellään yhä uudestaan, ja kekseliäitä musiikkiratkaisuja täytyy pitää yhtenä kiinnostusta ylläpitävänä ankkurina – oivaltavan ohjauksen ja upeiden näyttelijäsuoritusten ohella.
Rytmimusiikin valinnoissa hän on noudattanut omaa intuitiotaan ja tukeutunut laajaan albumikirjastoonsa. Sound trackit ovat kuin sukelluksia amerikkalaisen musiikin laajaan genreen – erityisesti 60-luvun kitarayhtyeet ja laulupop ovat hänen sydäntään lähellä. 15–20 musiikkikappaletta/filmi on hyvin tavallinen musiikkikooste. Jazz on jäänyt länsirannikon kasvatille hieman etäisemmäksi, mutta joka tapauksessa hänen esimerkistään illustraatiota löytyy muillekin ohjaajille.
Tarantino-elokuvien sävelkieli on suhteessa tarinaan usein odottamaton (hempeä teiniromanttinen laulelma säestää verilöylyä tms.), tai se sisältää rytmimusiikillista jekkua. Monet, sinänsä hyvät toiminta- tai rikoselokuvat tuntuvat ohittavan musiikin turvautuen stereotyyppisiin ratkaisuihin. Aivan liikaa kuulee ”Jason Bournen dum-dum -fraasia” ääniraidalta (menestyksekkään Meduusa-filmisarjan ääniraitaa on Hollywoodissa ja muuallakin kopioitu väsymykseen asti).
Mustan musiikin tyylisuunnat, varsinkin soul, ovat olleet Tarantinolle tärkeä innoittaja. Tästä paras esimerkki on Jackie Brown (1997), jossa tosin ei ole musiikillisia live-esityksiä, mutta erityisesti päätähdet (Pam Grier ja Robert Forster) kuuntelevat C-kaseteilta biisejä mustalle soulille lämmenneinä ja hyräilevät sävelmiä mukana.
Pulp Fiction (1994) sisältää kosolti vanhaa boogie- ja rautalankavääntöä, ja yllättäen myös Kool & The Gangin Jungle Boogien. Kaksi päähenkilöä, Uma Thurman ja John Travolta, innostuvat tanssimaankin jokseenkin omalaatuista shakea ”rock & roll -hampurilaisravintolassa”.
Mitä tapahtuu valkokankaalla?
Ohjaan oivallus oli nostaa muusikkoja tapahtumien keskipisteeseen, osaksi valkokankaan draamaa ja toimintaa; kesti yli kymmenen vuotta, ennen kuin tapa yleistyi edes jollain lailla teattereissa, eikä se siellä toimi oikein kunnolla vieläkään. Muusikot viihtyvät orkesterimontussa ja ohjaajat sallivat sen. Esimerkiksi Kill Bill -elokuvassa, jossa kostoretkellä oleva Thurman pistää samuraimiekalla paikat sileäksi japanilaisen tyttöbändin säestyksellä.
Kirja esiintuo Tarantinon ihannoimaa italowesterniä (western all’italiana) joka on lännenelokuvan alagenre 1960–1970-luvuilta. Sergio Leonen Kourallinen dollareita -filmin (1964) taloudellisen menestyksen myötä Italiassa tuotettiin seuraavien vuosien aikana lukuisia tyylinmukaisia westernejä. Tyylisuunnan hovisäveltäjäksi kohonnut Ennio Morricone (88) lukeutuu myös Tarantinon ihailemiin vaikuttajiin, mistä on helppo vakuuttua muillakin kuin lännenfilmillä Django Unchained.
Klassisesta yhdysvaltalaisesta lännenelokuvasta poiketen spagettiwesternien maailma on välinpitämätön, osin kyyninen ja suorasukaisen väkivaltainen. Päähenkilö on ”hyvän” sankarihahmon sijaan usein antisankari – näkökohta, jonka Tarantino omi tekniikan lisäksi oikeastaan koko tuotantoonsa.
Kirjan luettuaan Tarantinon filmejä tarkastelee uusin silmin ja korvin, vaikka musiikki ei olekaan fokuksessa koko aikaa. Tarantino ilmeisesti ei soita mitään instrumenttia, mutta hänellä on valtaisa äänilevykokoelma ja hän on löytänyt sieltä innoitetta käsikirjoituksiinsa ja ohjauksiinsa. Holloywood-tähdissä olisi monia näyttelijöitä, joilla on myös musiikin meriittiä: Johnny Depp, Dennis Quaid, Jennifer Lopez jne. Huippunäyttelijöiden (Harvey Keitel, Tim Roth jne.) tähänastisia ”vokaalisuorituksia” Tarantinon tarinoissa lienee pidettävä lähinnä anekdootteina, mutta hyvä näinkin.
Tarantino oli isänsä hylkäämä poika ja kasvoi mustien asuinalueella Los Angelesissa. Musiikki imeytyi häneen tätä kautta, ja koulunkäyntiä mielekkäämpi television ääressä ja elokuvateatterissa istuminen jättivät leimansa Tarantinon erikoiseen kuvakieleen. Hänen maailmankatsomustaan muovasivat henkilökohtaiset vastoinkäymiset. Nuori filmihullu päätti ryhtyä elokuvantekoon ja hylätä saman tien kaikki totunnaiset elokuvakerronnan kliseet ja taistella tiensä huipulle.
-En mennyt elokuvakouluun, menin filmeihin, Tarantino sanoo tunnetussa vastauksessaan ammattiopeista. Itseoppinut maestro tunnetaan paljolti väkivallan estetiikastaan, mutta yhtä hyvin hän voisi meritoitua rytmimusiikin elokuvallisesta käytöstä. Eräässä haastattelussaan Tarantino nimeää kaikkein parhaaksi filmikouluksi projektin, jossa tehdään kokoillan elokuva nollabudjetilla.
Samaa voisi ehkä kokeilla myös musiikkikoulutuksessa – jazzin alalla näin tehdäänkin. Mutta Tarantinon elokuvatuotantoa aikamääräisesti seuraava kirja on vivahteikas tarina ja maanläheinen matka videovuokraamon myyjästä Oscar-voittajaksi, kulttiohjaajaksi ja sukupolvensa ääneksi. Kirja kertoo Tarantinon värikkään elämäntarinan, omien elokuvien syntyhistorian ja sisältää runsaasti vihjeitä ja johtolankoja elokuvien musiikkikielen tulkitsemiseen.
Hollywoodin omaperäinen ihmelapsi loi sitkeällä työllä oman ja helposti erottuvan lajityyppinsä. Se oli jotakin täysin uutta ja samalla kunnianosoitus vanhoille elokuville, synteesi sarjakuvaa, stilisoimatonta art house -aggressiota ja väkivaltaa, aikatasoilla leikkimistä, ja jotakuinkin epätavallista keskustelua. Filmien musiikki on helppo imuroida netistä ja rakentaa itselleen soittolista niistä – esiin syöksyy kavalkadi 60-luvun jenkkimusiikkia, jota nykyisin ei enää löydä radioasemien turruttavilta soittolistoilta eikä mistään muualtakaan.
****************
Suomennos (Maikki Soro) noudattelee kirjan helppolukuista linjaa. Tarantino on yllätyksellinen figuuri, mutta hänen kielenkäyttönsä on yksioikoista ja amerikkalaisen mutkatonta. Tämä tekee lukemisesta helppoa, joskin lukija jää kaipaamaan hieman syvempääkin näkemystä.
Michael Scholten poimii haastattelulausuntoja ohjaajalta ja tämän luottonäyttelijöiltä – tosin hieman kursiivisesti; lähinnä kulloinkin ajankohtaiseen produktioon liittyen. Scholten on saksalainen toimittaja ja kirjailija. Elokuviin erikoistunut, vapaa kirjoittaja tuntee asiansa: hän on jo 25 vuotta seurannut elokuva-alan suuntauksia länsimaiden ja Aasian välillä.
Hieman sisäänpäin lämpiävää teksti kieltämättä on, ja kohdettaan ihannoivaa, mutta sellaiselta on vaikea välttyä kulttihahmoista kirjoittaessaan. Kirjailija tuo omia näkemyksiään esiin turhan vaatimattomasti. Pääpainon ollessa elokuvissa ohjaajan elämä jää melko lyhyiden viitteiden ja haastattelukommenttien varaan. Nimestään huolimatta kirja fokusoi filmeihin, ja yksityiselämä jää varsin yleistasoisen kommentoinnin varaan – haastetta jää siis myös muille tutkijoille ja filmifriikeille.
Jackie Brown-traileri löytyy tästä: https://www.youtube.com/watch?v=u5pfU3Sd3Aw.
Quentin Tarantino – Elämä ja elokuvat
(Minerva 2016, ISBN/EAN 978-952-312-340-3, 277 s. kuvaliite).
