Kriitikko, Total Guitar -lehden kolumnisti ja kirjailija Joel McIver käy rockin ylivoimaisesti suosituimman instrumentin, sähkökitaran, kimppuun, ja esittelee sata parasta kitaristia neljästä metallisukupolvesta. Ei siis pieni haaste, kun alalla on paljon todella hyviä ammattilaisia ja huippujakin löytyy monta – mukaan on otettu siis vain metallimuusikoita, ei rock-muusikoita.
McIver sijoittaa sata kitaratähteä myös paremmuusjärjestykseen; mittapuuna tällöin on tekninen taito tai innovatiivisuus ja uutta luova tyyli. Parhaassa tapauksessa kumpikin vertailuperuste toteutuu. Kirjasta löytyvät loistavimmat kitaratähdet – ovatko he myös kaikkein taidokkaimmat, on tietenkin toinen kysymys. Ankarasta ”koulukuntajaosta” johtuen valtava määrä ensiluokkaisia kitaristeja tippuu kirjasta pois.
Sadassa on mukana paljon tunnettuja tähtiä, usein yllättävin painotuksin; esimerkiksi Metallican superkitaristi Kirk Hammett on ”vasta” sijalla 15, kun saman bändin komppikitaristi James Hetfieldkin löytyy kahdeksannelta sijalta – siis Hammettia merkittävämpi, tämän skaalan mukaan.
Vannoutunut metallifani ei varmaankaan päästä kirjaa käsistään ennen kuin on käynyt läpi koko kunniagallerian. Keulille kiilaa McIverin mukaan lahjakkain metallikitaristi, Megadethin Dave Mustaine. Erikoisten soundien ja nopeiden liksien mestarin perässä hyvänä kakkosena on Dream Theaterin John Petrucci, ja konkarikitaristi Tony Iommikin Black Sabbathista on kuutonen.
Kirjoittaja valottaa joitakin supertähtien varjeltuja soittosalaisuuksia, jotka ovat jo pitkään valuneet netin kautta ja tablatuurien avulla nuotteja vierastavien amatöörienkin käsiin. Alan juoruja ei ole tarkoitus käydä läpi, tai triviaaleja henkilötietoja; lähestymistapa on ammatillinen. Tähtien lisäksi esitellään monia suurelle yleisölle tuntemattomiksi jääneitä työmyyriä ja alansa kehittäjiä.
Kitaramestarien työkalut noudattavat tuttua raskaan metallin linjaa: Jackson, Hamer, Gibson Flying V jne. Mukaan on päässyt myös aivan tavallisen näköinen Fender Stratocaster (mm. Motörheadin ”Fast” Eddie Clarke), ja jopa Gibson Les Pauls (göteborgilaisen In Flames -yhtyeen Björn Gelotte ja pappametallin ikoni, Zakk Wylde; sijoitus nro 4/100). Vahvistin- ja efektilaitearsenaalia kirjoittaja tietysti olisi voinut avata enemmänkin, koska se on kehittynyt hurjasti viime vuosina. Samoin soittotekniikoita, jotka nyt jäävät sangen lyhyiksi kuvauksiksi.
Kirjan esittelyissä 48 kitaristia sadasta tulee USA:sta. McIver on seurannut Suomi-metalliakin ja rankkaa sen kompetenssin korkealle: mukana seurannan ansaitsevien lisälistalla ovat Stratovariuksen Timo Tolkki ja Children of Bodomin Alexi Laiho. Maininnan ansaitsevina suomalaissoittajina McIverin listauksessa ovat mukana myös Nightwishin Emppu Vuorinen, Amon Amarthin Olavi Tuominen ja Children of Bodomin Roope Latvala.
Suomessa on paljon muitakin hyviä metallikitaristeja, mutta kaverien ansioita tällä vaikealla ja kovin kilpaillulla musiikin osa-alueella on tietysti arvostaminen. Metallin ulkopuolella suomalaiset kitaristit eivät ole juuri yltäneet sellaiseen kansainväliseen maineeseen kuin raskaan sarjan raatajat. Alexi toteaa oppimisesta, että hän haluaa oppia mm. chicken-pikkauksen: ”En minä sitä tarvitse, haluan vain oppia uutta”.
Metallimiesten, ja erityisesti death metallin, viehtymys rumuuteen, pahannäköisyyteen ja mahdollisimman epäaistikkaaseen olemukseen tulee kirjan sivuilla niin toistuvasti esiin, että se alkaa jo suorastaan naurattaa. Anteeksi vaan, mutta sitä se korni irvistely teettää – ja heavy miesten iänikuiset tatskat ja polvihousut ovat tietysti aivan oma lukunsa; tekijä olisi voinut ammattitoimittajana valita teoksensa kuvat hieman huolellisemmin.
McIver kuitenkin tuntee aihepiirinsä ja säilyttää itsekunnioituksensa tarinan edetessä. Lukijakuntaa on huomioitu vihjein ja evästyksin. Artistien niputtaminen järjestykseen on tietenkin aina pulmallista, ja kriteereistä kiinni pitäminen on vaikeaa. Ankarasti valintaperusteita tulkiten Hetfieldillä ei olisi juurikaan asiaa kirjan sivuille, mutta hyvä tietysti, että solistien ohella myös komppikitaristeja nostetaan esiin.
Myös jazzin, kantrin ja bluesin ystävän ja soittajan kannattaa tarttua McIverin teokseen, vaikkei death metal nyt aivan omaan Top 10:een kuuluisikaan. Irtaantuminen pentatonisista skaaloista ja muista vakioratkaisuista saa metallimiehistä lisäpotkua; heavy-miehet halusivat nimenomaan irtiottoa bluesrockin kliseistä ja vakiokaavoista. Kitaransoitto rakentuu huomionarvoisesti muihin struktuureihin, kuten kirkkosävellajien sovelluksiin, ja mm. pikkaustekniikka on heidän ansiostaan edistynyt huimasti.
Metallimiesten soittonopeus on aivan käsittämätön – slow bluesin vääntäjä voisi hyvinkin saada uusia oivalluksia metallimiesten tekniikoista ja varmasti myös hieman adrenaliinia heidän vihaisuudestaan. McIver ei ole tehnyt musiikinteorian opusta, mutta soittajien käyttämien tekniikoiden kautta avautuu lisätutkimuskohteita, joihin kyllä löytyy aineistoa.
Joel McIver: 100 kovinta metallikitaristia (The 100 Greatest Metal Guitarists)
Suomennos Anna-Maija Luomi
Kansi Balley Design Ltd.
ISBN: 9789524927086
Minerva 2013,
224 s.
