Ennakkotarkastus tai välitön sensurointi on iskenyt populaarimusiikkiin sen satavuotisen historian aikana joka puolella maailmaa. Se ei ole ainoastaan totalitaarisesti hallittujen maiden käytäntöä; myös länsidemokratioiden piirissä kontrolloidaan musiikin julkaisua. Levyjä on kielletty tai niiden esitystä rajoitettu yhtä lailla taloudellisen tarkoituksenmukaisuuden, poliittisen spekuloinnin, uskonnollisen puritanismin kuin sodankin varjolla. Kontrollin perusteet ja motiivit tietysti vaihtelevat, milloin seksuaalisuus, päihteet tai uskonto tuottavat kiusallisia tekstejä, milloin taas vaikuttimet ovat olleet poliittisia tai syrjiviä. Jake Nymanin Kielletyt levyt -kirja perehdyttää lukijaa laaja-alaisesti mekanisoidun rytmimusiikin erikoisempiin kieltotapauksiin.
Kiinnostavat arkistolöydöt todistavat tragikoomisista pyrkimyksistä, joilla musiikkia on yritetty suitsia vuosien saatossa, usein diktatorisin päätöksin. Nimensä mukaan sensuurikirja fokusoi levytetyn musiikin historiaan ja nykyisyyteen, ja erityisesti rytmimusiikkiin. Tutkielma vie lukijaa maailman ympäri, rajoite- ja kieltotapauksiin 1920-luvun Yhdysvalloista natsi-Saksaan ja Euroopan rautaesiripun taakse. Pannaan julistamisella tietysti on pidemmätkin perinteet kuin populaarimusiikin satavuotisen nykyhistorian ajanjakso.
Ennakko- ja jälkitarkastusta, kaikkine rangaistusmuotoineen, on tehty hovien, kirkon ja muiden vallanpitäjien toimesta jo ennen levytyksiä – oikeastaan niin kauan kuin musiikkia on esitetty. Useat säveltäjät, Mozartista ruveten, ovat olleet valtaa pitävien hampaissa, kun musiikkiteoksen teemana on ollut vapaamuurarit, poliittisesti arkaluontoiset asiat, aatelisherran ensiyön oikeus tms. kiusalliset aiheet. Venäläinen Dmitri Šostakovitš joutui pulaan Stalinin vainojen aikaan ilman levytyksiäkin – sensuurilla on pitkät ja ikävät perinteet.
Länsimaisten demokratioiden valvontasysteemi pelaa ja tehokkaasti pelaakin. Kirjaa lukiessa tulee mieleen senaattori Joseph McCarthyn modernit noitavainot kulttuuriväen piirissä 1950-luvulla; hän oli itse patologinen valehtelija ja mielenterveysongelmainen juoppo, mutta se ei estänyt häntä tulemasta aikansa vaikutusvaltaisimmaksi kulttuurivainoajaksi (asioista, joista hän ei ymmärtänyt mitään). Mm. Charlie Chaplin todettiin ”kommunistiksi” ja hän sai lähteä Hollywoodista. Maan nykymeno muistuttaa yhä enemmän tästä ajasta.
Pikku-Josephia on sittemmin sikissyt kaikkialle, ei pelkästään ”epäamerikkalaista” toimintaa koskien, vaan yleisen ahdasmielisyyden trendinä. Siitä tämäkin kirja on lähes puistattava todistuskappale. Joskus on haluttu rajoittaa seksiin, huumeisiin tai alkoholiin liittyviä tekstejä, toisinaan motiivit ovat olleet puhtaasti syrjiviä.
Valvonnan mahti ja hauraus
Kirjan ensimmäinen osa jakaantuu yhdeksään lukuun, joissa tutkitaan sensuuria kuohuvalla lännen 60-luvulla, hakaristin sekä sirpin & varjossa ja Yleisradiossa. Noiden neljän välillä ei taida niin kovin suurta kynnystä ollakaan. Huomiota on kirjassa osoitettu myös rokkarien epäsovinnaisille kommenteille ja niistä seuranneille sensuuritoimille. ”Poliittisesti epäkorrekti” kommentointi tai tuen ilmaisu saattaa johtaa artistin tuotoksien katoamiseen radioasemien soittolistoilta ja tämä alituinen uhka on omiaan tyynnyttämään artistien vapaata mielipiteen ilmaisua – aina siis ei ole kyse vain lauluista tai lyriikoista.
Frank Zappa ja Captain Beefheart (Donald Glen Vliet, 1941–2010; mainitaan kirjassa vain ohimennen) olivat usein hakauksissa valtiovallan kanssa. Beefheart oli teräväkielinen amerikkalaisen elämäntavan kriitikko. Hän kertoi Suomen vierailullaan, että erästä hänen levyään ei pelkästään kielletty; liittovaltio otti haltuunsa koko levy-yhtiön varaston ja upotti sen Michigan-järveen. Omaisuuden tuhoaminen on jo huomattavasti vahvempi teko kuin esityskieltoon laittaminen.
Toinen osa menee tavallaan näiden pintailmiöiden taakse ja pohtii hieman yleisemmällä tasolla sensuurin satavuotista historiaa, jossa sota jazziakin vastaan saa osansa. Epilogi pohtii Afganistanin puhdistustoimia, joissa musiikki melkein onnistuttiin kitkemään pois yhdestä valtiosta.
Jazzsensuuri ei kirjassa tule kovin vahvasti esiin; kolme sivua sekä hajanaisia viittauksia artisteihin. Aihetta olisi ollut enempäänkin; mm. Miles Davis, Archie Shepp, Jim Pepper, Art Ensemble of Chicago ja monet muut artistit ovat toistuvasti olleet vaikeuksissa viranomaisten kanssa sekä musiikkinsa että poliittisten kannanottojensa vuoksi. Bad Plus trio pyysi Tampere Jazz Happeningin yleisöltä anteeksi silloisen presidentti George W. Bushin toimia, mutta tällaiset tendenssit menevät tietysti musiikin levyttämisen ohi tai ainakin marginaaliin.
Tietysti voi kysyä, onko bännäämistä mielekästä tarkastella pelkästään levysensuurin kannalta, mutta näkökulma tietysti sekin. Kappale- ja nimihakemisto helpottavat tietojen hakua. Kirjallisuuslähteet olisi voinut luetteloida myös. Hakemiston lähdeaineiston muodostavat viralliset muistiot ja epäviralliset muistilappuset lähinnä Yleisradion sensuurimestarien älynväläyksistä.
Suomi on hereillä
Suomikin on uljaasti kantanut kortensa sensuurin kekoon, kuinkas muuten. Aina valpas valvoja ei ole ollut toimeton, kun kansan moraalinen luonteenlujuus on ollut uhattuna. Suomea koskeva luku kuvaa lähinnä, miten sensuurin vaikuttimena oli takavuosina paitsi moralismi myös ulkopolitiikka.
Arkistolöydöt todistavat surkuhupaisista mekanismeista, jolla musiikkia kiellettiin itsevaltaisin päätöksin. Virkakoneiston tekemä valvonta ei enää jää kauas brittifarssin huipuista (kuten Ylen hirtehinen Knalli ja sateenvarjo) – nyt siis vain totisinta totta.
Samalla tämäkin tutkimus on todistus viranomaisten loppumattomasta typeryydestä. Pontimeksi riittää vaikkapa M.A.Nummisen arveluttava viesti Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa (vasemmistolaiset käyttivät polun vasenta laitaa, oikeistolaiset taas oikeaa) – siinähän sitä onkin jo kelpo virkakoneistolle töitä. Jopa Lasse Liemolan Diivaillen ja Kengänkiillottajapoika (Erik Lindströmin sävellys; ei mainittu tässä raportissa) olivat ”kuuntelijaraadin” ansiokkaan toiminnan johdosta aikanaan kiellettyjä
Erityisesti Antero Karttusen aikana punakynä näyttää heiluneen ylen ahkerasti populaarimusiikin alalla. Karttunen on nyt eläkkeellä Ylen musiikkipäällikön virasta, mutta on itse julkaissut mm. Radion sinfoniaorkesterin historiikin (2002) ja elämänkerran Anja Ignatius – Sibeliuksen tulkitsija(2004).
Olemme niin kovin pieniä ja ongelmamme vielä pienempiä. Mutta se ei estä haittaamasta artistiuria tai ainakin rajoittamasta luovan toiminnan vapauksia. M.A.N. tai Irwin Goodman saattoivat vielä naureskella sensuurille, mutta rajoittamisella on vakavampi taustansa, jota Nymankin olisi voinut avata tarkemmin.
Kontrollin tai ennakkosensuurin aika ei suinkaan ole ohi, vaikka Internet on monin tavoin vapauttanut taiteellista ilmaisua. Nyt kerrotut, enempi ehkä huvittavat tapahtumat edustavat kuitenkin lähinnä havaittavaa pintaa – valvonnan olemassaolo johtaa myös median itsesensuuriin. Tätä tendenssiä ei Nyman paljokaan avaa, mutta ehkä siinä olisi sopiva jatkotutkimusten aihe?
Kehittymistä
Nyman on kirjantekijänä parantanut otettaan vuosien mittaan. Takavuosien Billboard -listausten toisinnoista ja New Musical Expressin käännöksistä on päästy omaehtoisempaan asioiden työstämiseen ja omiin päätelmiin. Kirjoituspöytätyö sopiikin Jakelle paremmin, koska hänellä ei ole muusikon taustaa ja useimpien rock-kirjoittajien tapaan myös hänellä on pääpaino ollut laulumusiikin tekstin arvioinnissa.
Tekstuuri taitaa useimmiten olla sensorienkin huolena, mutta myös muita syitä löytyy, kuten Nyman tähdentää. Kirjassa soi tavallaan ”sadan vuoden syke” – siis tekijälle tunnusomainen listavetoisuus. Nyt on siltikin nähty vaivaa ja tehty asian eteen vakavaa tutkimusta. Ei siis ole tyydytty pelkästään lueskelemaan levy-yhtiöiden promomatskua tai englanninkielisen musiikkilehdistön feature-haastatteluja ja life style -tendenssijuttuja. Tietenkin työtapa yhä on ”toimittajalta toimittajalle”, Ylen suosima tyyli, jossa alkuperäislähteiden ja omien selvitysten sijaan referoidaan muita medioita, mutta hyvä näinkin.
Historiallinen sensuurianalyysi on luontevaa jatkoa Nymanin toimittajaprofiiliin – onhan hän luonut nimensä juuri nostalgisen lähestymistavan ansiosta. Suomea koskeva luku on melko suppea, mutta antaa juuri niin tragikoomisen kuvan meillä noudatetun sensuurin vaikuttimista, perusteista ja menetelmistä kuin mitä ilmiö on täällä ollut.
* * * *
Jarmo ”Jake” Nyman Nyman (68) on Ylen tuttu radioääni (Kovan päivän ilta, Tähtisumua, Rockradio jne.). Hän osallistui aktiivisesti myös Nuorten sävellahjan toteutukseen. Yle-ura alkoi 1972, Leonard Cohenista -jaksolla Mistä he laulavat -sarjaan. Hänestä tuli Ylen vakinainen toimittaja vuonna 1977. Nostalginen Onnenpäivä keräsi parhaimmillaan jopa 900 000 kuuntelijaa radioiden ääreen. Eläkkeelle jäätyään Nyman on juontanut satunnaisesti Radio Suomen teemalähetyksiä sekä Kadonneen levyn metsästäjät -ohjelmaa.
Nyman on julkaissut toistakymmentä populaarimusiikin tieto- ja hakuteosta. Hän on myös kolumnisti ja käy luennoimassa populaarimusiikin historiasta. Suomen Dekkariseuran jäsenyys antaa hyvät lähtökohdat sensuuritutkimukselle.
Jake Nyman: Kielletyt levyt – 100 vuotta musiikin sensuuria
Gummerus 2017, 331 s.
