Pianisti ja säveltäjä Iiro Rantalan muistelo Nyt sen voi jo sanoa ei ole aivan tarkkaan ottaen tätä päivää. Teos ilmestyi jo viime vuonna, mutta suomenkielistä jazzkirjallisuutta ilmestyy siksi vähän, että tarkasteltakoon hieman Iiron muisteloa. Tosin tämäkin kirja sivuaa jazzia vain osittain, vaikka moni-ilmeinen muusikko tunnetaan nimenomaan jazzansioistaan.
Trio Töykeät on ollut yksi tenhoavimpia jazzyhtyeitä Suomessa, ja nuorten miesten näyttönä todella iloinen asia. Iiro on ollut tekemisissä lukuisten jazzmuusikoiden ja -yhtyeiden kanssa. Suomalaisista kirjassa kuvautuvat Seppo Kantonen, Espoo Big Band, Upi Sorvali Big Bad Family ja lukuisat solistivierailut. Näistä olisi mielellään lukenut enemmänkin.
The New Trio ei saavuttanut enää Töykeiden intensiteettiä, mutta Iiro on todellinen musiikin cross-over-artisti, jonka soittokumppaneina ovat olleet mm. Leif Segerstam, Eino Grön, Camus Nova ja Eppu Normaali. Asiahan ei minulle kuulu, mutta ihmettelen, onko näin laaja levittäytyminen muusikolle aivan välttämätöntä. Varsinkin, jos poppiin ja rockiin on artistilla itsellään alttius loppu viimeksi asennoitua ironisesti, “neljän soinnun musiikkina”.
Iiro Rantala (42) on vielä siksi nuori, että muistelo tuntuu hieman ennenaikaiselta. Muistelmien tehtävänähän on luodata päähenkilön elämänkokemuksia ammatillisesti ja inhimillisesti, ja Cantores Minores-kuorossa lapsena aloittanut Iiro on tietysti ehtinyt musiikin ihmeellisessä maailmassa kokea monenmoista. Sellaista on tietysti aina hyvä tarkastella. Kirjaa on kuitenkin hieman tarpeettomasti paisutettu leveyssuunnassa, kun lukija kaipaisi asioiden syventämistä.
Varsinaisten musiikkimuisteluosuuksien lisäksi mukana on löysällä otteella tehtyjä jaksoja, kuten Missä luovuus sijaitsee tai Ja sitten huumoria. Edellinen on huolimatonta huuhaata laskupinosta, asenteista ja tietotaidosta ilman, että vahingossakaan mentäisiin mielikuvitukseen tai uusien ideoiden löytämiseen.
Huumoriluvun käy kuten aina, kun humoristit kertovat huumorista: lukijaa ei naurata. Ei se nyt aivan TV4:n “Hyvät & huonot uutiset”-lähetyksen (jossa mm. Iiron soittokaveri Mikko Kuustonen takoo pöydänkantta, kun on niin hauskaa) banaliteettia edusta, muttei paljon toisinkaan.
Iiron ohjeet muusikonurasta haaveilevalle sen sijaan jo ylittävät jopa TV4:n huonon maun rajat, mitä on pidettävä jopa eräänlaisena saavutuksena. Lahjakkaana musikanttina häneltä näyttää myös puuttuvan kunnioitusta puurtajia kohtaan, samoin hukassa on rakastava suhtautumistapa musisoiviin lapsiin, mikä ilmiönä on aina vastenmielinen ammattimuusikoilta.
Muistiin merkitty
Kirjan nimihakemisto sisältää Iiron idolien ja soittajamallien nimiä 12 sivun verran; sanottavaa olisi ollut. Tuskinpa lukija olisi liioin pahastunut hieman analyyttisemmasta otteesta tekovaiheessa; sarkasmia, jälkiviisautta ja juoruilunmakua on nyt hieman liikaa.
Iirolla on kirjallistakin lahjakkuutta, ja TV-kokemuksen kautta myös taipumus “flirttailla median kanssa”. Olkoon niin, mutta taipumus levittäytyä vähän kaiken alueelle on omiaan hajottamaan lukijan mielenkiintoa. Jos kirjoittajalla on tarve sanoa jotakin kaikesta, johtaa se väistämättä myös tekstin tempoilevuuteen, pinnallisuuteen ja lyhytjännitteisyyteen.
Toki on hyvä, että muusikot esiintuovat kulttuuripoliittisia ja yhteiskunnallisiakin näkemyksiään ja perustelevat niitä, ja niitä kannanottoja Iirolla tuntuu riittävän. Voi silti kysyä, onko muistelo niiden paras foorumi. Ehkä pamfletti tai kiistakirjoittelu netissä olisi otollisempi näyttämö asioille, joihin tekijällä itsellään ei ole suoranaista kontaktia.
Iiro on myös huumorimiehiä, ja hieman liian altis asioiden koomiselle tarkastelulle ja salaivalle. Eikä se nyt aina ole välttämättä niin salassakaan.
Paljon on siis muistiin merkitty sellaista, mikä Iiron mielestä voidaan nyt sanoa ääneen. Se, ansaitseeko kaikki tuo tulla sanotuksi, on kokonaan toinen asia, mutta siitä päättää tietenkin aina lukija.
Iiro Rantala:
Nyt sen voi jo kertoa
Kustannusosakeyhtiö Teos
398 s.
