Cisse Häkkinen (Hugo Christer Häkkinen) muistetaan parhaiten Hurriganes-yhtyeen basisti-vokalistina, vaikka hän oli muissakin bändeissä ja loi myös soolouraa.
Honey Aaltosen muistelo kelaa nuorena kuolleen entertainerin elämänkaarta lapsuudesta alkaen aina alkoholismin tuottamaan, ennenaikaiseen kuolemaan. Cissen henkilötarina rikastaa Ganes-kuvaa – ehkä se ei niinkään syvennä sitä, mutta ainakin faneille tuo basistin ihmisenä lähemmäs lukijaa.
Häkkinen (1951-1990) lukeutui musiikkimaailman arvoituksellisiin tyyppeihin, joiden oma tahto ei nähtävästi oikein kunnolla koskaan kehittynyt täyteen mittaansa. Rumpali Remu Aaltosen tinkimättömässä ohjauksessa Hurriganes nousi väkisinkin 1970-luvulla kotimaisen rytmimusiikin huipulle – tai lähinnä koska siellä ei vielä ollut ketään.
Tienraivaaja mullisti osaltaan samalla pienen maamme musiikkibisnestä; bändien alisteinen, “hattu kourassa”-asetelma suurten levy-yhtiöiden mahdin ja Ylen kaikkivoipaisuuden edessä alkoi hiljalleen muuttua tasa-arvoisemmaksi. Näin Hurriganes helpotti välillisesti myös jazzin asemaa levytysbisneksessä ja muutenkin. Yleisön villitsijänä alkumuoto ei taas ole levinnyt totisesti puurtaviin jazzpiireihin.
Häkkinenkään ei tullut maineikkaaksi taiturillisena bassokitaran ihmelapsena, mutta hän omaksui nopeasti energisen bändivaikuttajan lavaroolin antaen kitaristi Albert Järviselle tarvittavan taustatuen. Cissehän oli alun alkaen kitaristi ehtien jo levyttääkin siinä perustehtävässä. Hän siirtyi olosuhteiden pakosta ja rumpali-liideri Remu Aaltosen painostuksesta bassoon, jota hän soittikin kuin sähkökitaraa. Cissen oikean käden plektratekniikka edusti varsin puhtaasti kitaratyyliä ja hänen vasemman käden sormitusotteensa ylenkatsoivat kaikkia positioinnista annettuja ohjeita. Vasurin peukalon “kuristusote” bassonkaulasta oli toistumaton missä tahansa musiikkimuodossa.
Albert Järvisen kulttimainetta ei käy kiistäminen, mutta täytyy suhtautua varauksellisesti kirjoittajan väitteisiin, että “bändin keulakuvaksi nousi basisti Cisse Häkkinen”, tai että “hän oli Suomen ensimmäinen rock’n’roll-tähti”. Tämä ei tietenkään estänyt sitä, että tähteydestä kehkeytyi tuota pikaa erottamaton osa hänen elämäänsä. Itse en silti muista ketään, kuka nuorena olisi mieltänyt juuri Cissen Hurriganesien keulakuvaksi. Ja “rocktähteys” ja naiset – eiköhän tässä ollut nopea vaurastuminen hieman kihahtanut kaverin hattuun ja pop-idoleilla riittää aina faneja.
Ilmeisesti levy-yhtiön painostuksesta (yksi Aaltosen hylkäämiä näkökulmia) Cissen rooliksi hahmottui Hurriganesissa eräänlainen “lollipop”-purkkarokin pehmopoju (I will stay, My only one jne.). Teinipoikaidolin mukainen Teen Dreams-soololevy joka tapauksessa myi hyvin, mutta kaksi seuraavaa huonommin. Kunnon manageria ei löytynyt, joka olisi luotsannut miehen uusille urille. Cissellä oli myös aitoa komiikan tajua, kuten vaikkapa nenään honottava Sweet Sue tai My sweet Lily todistivat. Tätä tendenssiä Remu vain ei osannut Ganesissa täysin hyödyntää.
Cissen nimeäminen Hurriganes Companyn toimitusjohtajaksi oli totaalinen mismatch ja osoittaa huonoa arviointikykyä omistajilta. Noissa olosuhteissa Cisse olisi ollut kiireellisen ammattiavun tarpeessa. Osaltaan tämä kiihdytti hänen alamäkeään ja johti myöhemmin henkilökohtaiseen konkurssiin. Bändin jäsenillä olisi ollut mahdollisuus hyviin ansioihin ja turvattuun tulevaisuuteen, oikein johdettuna.
Rönsyilevää kerrontaa
Kirjan tekotapa, aikalaishaastattelut, tuo mukanaan melkoisen tempoilevaa, katkeilevaa ja rönsyilevää tekstiä Ganes-basistin yksityiselämästä. Remun linnakeikasta hypätään äkkiarvaamatta Laajasalon diskoon. Luku 2 (Pohjois-Haaga) kuvaa aluksi kahden sivun verran Cissen lapsuutta, mutta yhtäkkiä ollaankin Hurriganes-ajoissa. Luku 9 (Järvinen) ei sisällä juuri mitään luonnehdintaa Albertista jne.
Lukija on ajoin yhtä vaivautunut kuin TV:n katsoja aikoinaan Iltatähti– tai Plyysiä ja hyvää musiikkia -lähetyksiä katsoessaan. Kappaleiden otsikointiin olisi voinut kiinnittää huomiota; Aamusta (syntymä) se alkaa, ja Yöhön (kuolema) se päättyy. Otsikointi ei juuri vastaa lukujen sisältöä, ja tämä heijastuu häiritsevänä tekijänä kautta koko kirjan.
Honey Aaltosen vapaa kirjoitustyyli on sekoitus narratiivista, tarinankerrontaan pohjautuvaa puolipuhetta, kehitysromaania ja novellimuotoa – kappaleet ovat lyhyitä ja yllätyskäänteitäkin yritetään syöttää ahkerasti. Nimeämättömiin haastattelulausuntoihin perustuva kerronta sisältää paljon vuoropuheluita. Niiden todenperäisyyttä ei suoranaisesti käyne kiistäminen; ne ovat uskottavan tuntuisia, vaikkei välttämättä korrekteja, siis virheettömiä. Osin sananvaihto muistuttaa jo jossain määrin juoruilua, hyvässä hengessä ehkä, mutta silti lörpöttelyä.
Muusikkomiehen henkilökuvaksi kirjassa on ennätysmäärä naisen vaginan kansanomaisempia nimityksiä. Epäselväksi jää, kenen etuja tällainen palvelee. Olkoonkin, että se lienee mm. Remun puhetyyli, mutta sadannen toiston jälkeen lukijan tekee mieli sanoa: “okei, ymmärsin jo”. Paradoksi tämäkin; Cisse persoonana ja sukunsa edustajana jää lopulta arvoitukseksi, vaikka juuri ihmisenä häntä on haluttu lähestyä.
Kirja on stadilaisittain hyvin sisäänpäin lämpiävä ja kuin Ganes-sisäpiireille suunnattu. Ympyröiden ulkopuolinen, alasta kiinnostunut uusi lukija saattaa tuntea ulkopuolisuutta, kun henkilöistä aletaan vain kertoa, ilman esittelyä. Joku “Järvinen” tai “Ile” siellä vain pölähtää tekstiin mukaan. Asiasta kiinnostunut, mutta alaa ja nimiä tuntematon lukija voi ihmetellä, kuka mahtaakaan olla “Maarit”, kun hänestä puhutaan kuin vanhastakin tutusta. Maarit Hurmerintaa ilmeisesti tarkoitetaan, mutta sellaisen voisi sanoa suoraan, ilman snobbailua muusikkotuntemuksella.
Helsingin kaupunkituntemus auttaa lukijaa: siis jos tietää, mikä ja missä on tai oli Digelius, Kaivohuone tai Pohjois-Haagan Elannon baari. “Laajasalon disko” (jääradan pukuhuone) katsotaan niin merkittäväksi paikaksi, että sille on omistettu oma lukunsa.
Varsinaisen musisoinnin kuvauksen rooli jää muistelossa valitettavan vähiin. Hakemistoa tai biisiluetteloa kirjassa ei ole. Lähin vertailukohde, John Fagerholmin & Jaakko Riihimaan teos Albert Järvinen, oli toista maata; kitaristin tekemisistä oli tarkkaa detaljifaktaa ja tämä ulottui aina soittimiin, vahvistimiin ja efektilaitteisiin. Runsas kuva-aineisto tuo yksityisen lisänsä Cissen julkisuustarinaan.
Cisse Häkkisen elämänkerran myötä Hurriganes-saaga alkaa olla nyt paketissa, näkökulmiahan on jo aika monta. Tähän mennessä ovat ilmestyneet henkilökuvat Remu Aaltonen: Poika varjoiselta kujalta (WSOY, 1984), John Fagerholm & Jaakko Riihimaa: Albert Järvinen (Johnny Kniga 2010) sekä bändipotretti Honey Aaltonen, Vesa Kontiainen & Kjell Starck: Hurriganes (WSOY, Johnny Kniga, 2002), ja vielä kuvakirja Ben Kaila, Henrik Schütt & Risto Vuorimies: Ganes – Valokuvia Hurriganesista (WSOY, Johnny Kniga, 2006). Hauskuuttavan ulkomusiikillisen lisän Ganes-maailmaan tuo vielä Jukka Annalan toimittama Remusanakirja (Teos, 2008). Joten eiköhän se ole tässä. On Suomessa muitakin hyviä rock-bändejä – ja jazzin alueelta myös.
Hyvä sittenkin, että rytmimusiikin lippulaivamme historia on nyt läpikotaisin valotettu. Muistelo koettaa pusertaa hauskuutta irti Cisse Häkkisen omasta tarinasta, mutta pohjimmiltaan se on kovin surullinen ja osin tragikoominenkin. Mutta niinhän se on elämässä yleensä; menestys tulee äkkiarvaamatta, mutta taito hyötyä siitä on harvoille suotu.
