Suomessa amerikkalaisen roots-musiikin harrastus on ollut pitkään kohtalaisen voimakasta. Tosin on ollut myös havaittavissa, että jazzilla, bluesilla ja countrylla on kullakin oma kannattajakuntansa, joka useinkin pysyttelee tiukasti omalla reviirillään vilkuilematta juuri sivuilleen.
Siten tämän Ylen levystössä työskentelevän Heikki Hilamaan ja Ilta-Sanomien toimittajan Seppo Varjuksen kirjoittaman kirjan sopisi olla houkutin tutustumaan myös naapuritonttien musiikkiin. Teos on näet hyvää työtä. Herrat ovat taitavasti laajan lähdeaineistonsa kiteyttäneet. Pienenä puutteena on tosin tekstiin liittyvän levyluettelon puuttuminen. Tokihan nykyään esim. Spotify tarjoaa varsin paljon juurimusiikkiakin, mutta suosituslevystö olisi silti ollut paikallaan.
Tällaisena besserwisserinä etsiskelin loopin kanssa mahdollisia virheitä. Ei löytynyt kuin aivan pientä, lähinnä makuasioita, joista en aio tässä nalkuttaa. Eniten olen eri mieltä jazzin varhaisimpien vaiheiden käsittelystä. johon olisi saanut hyvää tuoretta näkökulmaa muutama vuosi sitten ilmestyneistä, paljon uutta tietoa tarjoavista teoksista (Esim. Samuel Charters: A trumpet around the corner, 2008, ja Lawrence Gushee: Pioneers of jazz, 2005).
Bluesissa ja countryssa Hilamaa ja Varjus ovat selvästi vahvemmilla. kummankin musiikkimuodon vaiheista syntyy erittäin kelvollinen kertomus, jossa on myös hyvin pystytty välttämään blues-tarinoissa usein esiintyvät klisheet. Esimerkiksi Robert Johnsonin tähteyden synnyssä levynkeräilijöiden ansiot on hyvin tuotu esiin. Tervetullutta on myös jazzin ja bluesin välillä sujuvasti sukkuloineen, aikanaan hyvin suositun, nykyään usein vähätellyn Lonnie Johnsonin ansioiden korostaminen.
Monista muista musiikkikirjoista poiketen kirjaan on myös tuotu mukaan roots-musiikin business-ulottuvuudet ennenkaikkea levyteollisuuden kannalta. Mutta tietysti olisi ollut myös hyvä kertoa mustien artistien keikkainfrastuktuurista, ns, chitlin’ circuitista, josta vuosi sitten ilmestyi uraauurtava erinomainen teos (Preston Lauterbach: The Chitlin’ Circuit: and the road to rock ‘n’ roll, 2011). Teos kuvaa miten jollekin B. B. Kingille 250 keikan tekeminen vudessa 1950-luvulla oli mahdollista,
Toinen useimpien muiden musiikkikirjojen syrjimä alue teoksessa ovat musiikin poliittiset ulottuvuudet. USA:ssahan vasemmistolaisuus oli 1930-40 -luvuilla kohtuullisissa voimissa. Tuolloin ay-liikkeen ja myös Amerikan kommunistisen puolueen liepeillä oli paljonkin musiikkillista toimintaa, jossa kunnostautuivat mm. Woody Guthrie ja Pete Seeger sekä Paul Robertson ja Josh White. Viimeinen voimainkoetus oli vuoden 1948 presidentinvaalit, joissa vasemmiston ehdokkaana olleen Henry Wallacen tappion jälkeen vasemmisto pian vaiennettiin.
Hilamaa ja Varjus käsittelevät valitsemaansa musiikkimuotoa omina ilmiöinään, mikä sinänsä on aivan oikea ratkaisu. Yrittämällä väkisin ympätä ne yhdeksi tarinaksi ei välttämättä onnistuisi. Kuitenkin kirjassa tulee esim. western swingin ja jazzin tai jazzin ja r&b:n välillä ollutta vuorovaikutusta. Vaikka harrastajat ovat usein omissa karsinoissaan pysytteleviä puritaaneja, muusikoth eivät moisista pilttuista piittaa. Sehän on esimerkiksi näkynyt siinäkin, että Nashvillen parhaat studiomuusikot soittivat useimmiten jazzia vapaa-ajan yhtyeissään vastapainoksi joskus tylsäksi käyvälle countryn jauhamiselle.
Hyvää on kirjassa sekin, ettei tarina katkea välttämättä vuoteen 1955, vaan esimerkiksi bluesissa ja countryssa se jatkuu hyvän matkaa 1960-luvulle asti. Katkaisu olisikin tuntunut aika keinotekoiselta, sillä vuosi 1955 oli ensisijassa vedenjakaja populaarimusiikin valtavirtauksessa uuden ja vanhan välillä. Se oli näet vuosi ennen Elviksen todellista läpimurtoa.
Suosittelen vilpittömästi tätä myös runsaasti kuvitettua kirjaa. Se tarjoaa varmasti useimmille uutta tietoa sujuvasti esitetyssä muodossa.
Heikki Hilamaa & Seppo Varjus: Ennen Elvistä. Jazz, blues ja country 1900-1956. (312 sivua, Johnny Kniga 2012).