Tietokilpailukysymys: missä on lyömäsoitintaiteilija ja jazzsäveltäjä Martti “Edward” Vesalan (1945-1999) viimeinen leposija? No, en minäkään sitä tiennyt, ennen kuin tutustuin Arto Terosen ja Jouko Vuolteen mielenkiintoiseen teokseen Taiteilijakukkulalla. Helsingin Hietaniemen hautausmaalla on erillinen Taiteilijakukkula, jossa nukkuu ikiuntaan huomattava joukko eturivin suomalaisia taidealan vaikuttajia.
Siellä Taiteilijakukkulalla, tai oikeammin Taiteilijamäellä, siis lepää myös Edward, ainoana jazzin vaikuttajahahmona. Lepää kera monen suomalaisen musiikin suurmiehen; mm. George de Godzinsky, Tauno Hannikainen, Selim Palmgren, Erik Bergman, Usko Meriläinen ja Lasse Pihlajamaa. Ensimmäinen Taiteilijamäelle haudattu taiteilija oli kansallistaiteilijamme Akseli Gallen-Kallela (1865-1931).
Musiikin tekijöiden ohella pääluvuittain käydään läpi näyttämötaiteen ja elokuvan tähtiä ja viihdetaiteilijoita sekä mittava joukko kuvataiteen, arkkitehtuurin ja muotoilun edesmenneitä mestareita. Kirjailijoita Hietaniemen Taiteilijamäellä lepää neljä; Mika Waltari, Paavo Rintala, Walentin Chorell ja Elina Vaara. Viisikymmentä leposijaa kaiken kaikkiaan on taiteilijoille varattu, ja ne on nyt myös kaikki käytetty.
Teoksen kirjoitustyyli on hieman muistokirjoitusten kaltainen, jäntevä elämäntyön profilointi, johon on saatu omaisilta ja työkollegoilta joitakin tarinoita ja ehkä hieman kevennystäkin. Inserttinä löytyy ansioluettelon tapainen lyhyt tiivistys ammattiuran pääkohdista.
Vaikka hautausmaalla ollaankin, nekrologien ei tietenkään tarvitse olla haudanvakavia, jos asian näin saa ilmaista. Taiteilijapersoonia kuvaavat kertomukset ovat joskus hymyilyttäviä, toisinaan liikuttavia, aivan kuin elämä itse. Anekdoottejakin viljellään, mutta ei erityisen hyvällä maulla – mm. manageri Jorma Weneskoskeen liitetty sukkeluus on epäasiallinen tässä yhteydessä. Monet muutkin tarinat liikkuvat pikemmin “roasting”-komiikan rajoilla kuin tribuuttityylin mukaan paneutuvina.
Luettavuus kuitenkin säilyy ja mielenkiintoa pitävät yllä monet taidealan johtavat hahmot, jotka eläissään olivat myös mielenkiintoisia ja monivivahteisia persoonia. Hautakivet ovat monesti poismennyttä jämäkästi kuvaavia, joten niitä olisi voinut luonnehtia vielä erikseen.
Hienoa joka tapauksessa, että seurakunta on tällaisen taiteilijalehdon aikoinaan perustanut. Nykyisinhän moinen hanke tyssättäisiin alkuunsa ja viisitoista lautakuntaa toimisi ahkerasti ja mekastaisi julkisuudessa, “taiteilijoiden erikoiskohtelun” kaatamiseksi. Ja nyt tuo ainutlaatuinen prosessi on ikuistettu kirjan kansien väliin. Mielenkiintoisia elämänvaiheita löytyy paljon, ja myös sellaisia pyrkimyksiä, jotka ovat jääneet pois artistien julkisesta profiilista heidän elinaikanaan.
Outoa kyynisyyttä
Teronen & Vuolle ovat Ylen toimittajia, jotka ovat tehneet Kiveen hakatut -radiosarjaa ja -kirjoja suomalaisista kilpaurheilijoista. Ehkä Taiteilijakukkulan toteutustapakin on jotenkin “ylemäinen” – sinänsä melko asiallinen ja kohteilleen enimmäkseen laatuunkäypää kunnioitusta osoittava, mutta myös väistelevä, liikanaisen kyyninen ja omituisella tavalla arkipäiväistävä.
Ikävintä tekijöiden tyylissä on alentuvuus, jota mm. Vesalaa ja monia viihdetaiteilijoita kohtaan osoitetaan. Ei ole Ylen toimittajien asia asettaa kyseenalaiseksi heidän oikeuttaan viimeiseen leposijaansa. Nekrologi ei ole ammattityön uusarvioinnin paikka. Mutta sama jälkiviisaus ja pseudokriittisyys, joka leimaa Ylen asiaohjelmia yleensä, karakterisoi paikoin ikävällä tavalla myös tätä kirjaa.
Tekijöillä ei selvästikään ole oikeaa tietämystä Vesalan todellisista ansioista. Hän oli kuitenkin suomalaisen free jazzin esitaistelija ja kokeili monia asioita. Hänen kvalifikaationsa ja meriittinsä asetetaan silti suorastaan kyseenalaiseksi säveltäjänä ja muusikkona. Sound & Furyn ja kansainvälisen ECM-yhteistyön rinnalla nuoruuden koomiset Iivana Nyhtänköljä-jutut ovat pieniä asioita.
Lähteitä artistin uskottavuuden horjuttamisessa on vain kaksi: vanhentuneet Rytmi-lehden haastattelut 1983 ja 1986 sekä Vexi Salmen epämääräiset kommentit. Salmi on iskelmäsanoittaja, ei mikään jazzin asiantuntija, mutta säteilee tottuneesti tietämystään muidenkin artistien todellisista taidoista. Rytmi-lehden artikkelit taas ovat hyvin aikaan sidottuja ja oman ajankohtansa trendejä heijastelevia – ehkä hieman tarpeettomastikin provosoivia. Vesala nautti sentään kansainvälistä kunnioitusta niin kriitikkojen, huippumuusikoiden kuin studiopomojenkin parissa. Levätköön Edward rauhassa.
Kirjoittajilla on toimittajain ikuinen kiusaus leikkiä olevansa hieman tietävämpi kuin onkaan. Siis hieman “Jack of all trades”, joka paikan asiantuntija ja Hyvin Tärkeiden Persoonien tuttu; sellaisena itsekin aivan sieltä VIP-listan kärkipäästä, voisi melkein otaksua. Melko suppealta kaveripiiriltä tietoja on silti kyselty, vaikka haastateltavan kokemus kohteesta rajoittuisi lähinnä yhteen keikkaan.
Ja kiville sitten mennäänkin; kukaan ei voisikaan uskottavasti hallita näin monen taidealan edesmenneiden taitajien tuotantoa laidasta laitaan. Erityisesti poliittisille toimittajille rakas tapa käyttää kohteistaan tuttavallisesti lempinimiä suorastaan häiritsee – jos esimerkiksi Edward Vesala ei ole ollut toimittajalle henkilökohtainen tuttu, “Eetu”-nimen käytölle ei tekstissä ole perusteita. Suhtautuminen klassisen musiikin edustajien suuntaan on tekijöillä asiallisempaa.
Kirjan kuvitus koostuu rusahtavista mustavalkokuvista – hieman vanhojen Suomen Kuvalehden lehtikuvien tyyliin, voisi sanoa. Osa on tunnevoimaisia perhealbumikuvia, osa studiotyötä ja osa ilmeisesti Polaroid-kameralla napsaistuja. Parempiakin olisi varmasti tämän tason julkisuuden henkilöistä ollut saatavilla.
Arto Teronen & Jouko Vuolle
Taiteilijakukkulalla – suomalaisia taiteen tekijöitä
sid. 231 s.
Kirjapaja, 2012
