Järvinen (1950-1991) oli paljon muutakin kuin loistavalahjainen muusikko. Kirja tuo esiin ihmisen, voisi sanoa ehkä äärimmäisyysihminen, jonka vain harva todella saattoi sanoa tuntevansa. Suuri kitaraguru, ilman oppilaita, mutta paljon seuraajia; maailmansielu, joka jäi tänne Lärvätsaloon maailman kutsuessa. Monta rooliakin oli: bändimuusikko, räätäli, kuvataiteilija, koruseppä, isä – samalla moniongelmainen jääräpää, mitä pahensi yhä syvenevä alkoholismi ja päihderiippuvuus.
Intron ja jälkisanojen lisäksi teos jakaantuu kahdeksaan, kronologisesti etenevään lukuun. Ne on otsikoitu tekstilainauksin: “Mutsi toi kitaran himaan -58”, “Se oli tosi biitlestä”, “Jonkun rajan on pakko tulla eteen” jne. Hämäräperäisyydestään huolimatta nekin ehkä luonnehtivat Albertin omaperäistä tyyliä ja mondeenia elämäntapaa.
Ainutkertainen kitaristi Albert Järvinen oli, tämä tiedettiin jo. Lempinimi muistutti omasta idolista, blueskitaramestari Albert Kingistä. Mutta mitä uutta näkökulmaa uusi kirja tarjoaa aiempaan tietoon? Albertin kulloisiakin vaiheita on seurattu varsin tarkkaan musiikki- ja poplehdistössä ja mediassa yleensä – etenkin tämä pätee myrskyisiin Hurriganes- ja Royals-vaiheisiin.
Järvinen ylsi uskomattomiin saavutuksiin sähkökitaran virtuoosina – akustisen kitaran taiturointi, sovittaminen ja sävellystyö olivat hänelle epätyypillisempiä, muttei täysin vieraita. Häntä ei käy pitäminen jazzmuusikkona, vaikka olikin blueskitaran taitoniekka. Kuitenkin muistelijoina ja osin soittokavereinakin esittäytyy lukuisa joukko vakiintuneita jazznimiä; Martti “Edward” Wesala, Otto Berger, Henrik Otto Donner, Jukka Tolonen jne.
Ajanhengen muutos
Mutta tuli uusi aika – lähinnä punk, uusi aalto ja anarkistinen suuntaus. Anarkiahan kieltää auktoriteetit, myös artistiauktoriteetit. Näin Albertin edustaman tyylisuunnankin oli väistyminen kirkkaimmista parrasvaloista. Diggareilta se ei tietysti hävinnyt minnekään, mutta kuten Pelle Miljoona tiivisti YleTeemalla punkkarien tuntemukset: “kilometrin mittaisia kitarasooloja kukaan ei jaksa kuunnella”. Pellen porukoistahan ei ole koskaan löytynyt edes metrin mittaista kitarasooloa, mutta ajanhengen hän kieltämättä tiivisti nasevasti. Tätä tendenssiä kirjassakin olisi voitu tarkastella hieman lähemmin.
Kirja on koottu pääosin haastattelutekniikalla, yli 200 artistin aikalaista on saanut ääntään esiin, joten vaivannäköä on kunnioittaminen. Kaari on laaja: osa kommenteista on hyvinkin avartavia, osa on varsin löysää jutustelua. Aineistoon kuuluu myös kunnioitettava määrä vanhoja musiikki- ja aikakauslehtien artikkeleita ja radioäänitteitä. Suomenkielisiä rytmimusiikin historiikkejakin on tutkittu uuraasti.
Antia ammatilliseen Järvis-keskusteluun löytyy, mutta vähemmän kuin Albertin ymmärtämiseen ihmisenä. Albertista muusikkona ei oikeastaan välity uutta profiilia ainakaan häntä ahkerasti kuunnelleelle. Esimerkiksi Juha Henriksson saa juuri sävelanalyysien avulla enemmän syvyyttä tekstiinsä äskettäin julkaistulla kirjallaan Toiset meistä – Rauno Lehtinen ja musiikki. Tällaisen analyysin olisi voinut ottaa haastatteluin ammattilaisilta, mielellään joltakin neutraalilta osapuolelta.
Mutta mikä oli se “juttu”, joka teki Albertista kitaralegendan? Hän oli tuolloin oloissamme poikkeuksellisen syvällisesti perehtynyt bluesskaaloihin ja hallitsi ne täysin suvereenisti. Dave Lindholm painottaa Järvisen sitkeyttä – uutta riffiä viilattiin niin kauan, että se meni oikein ja luontevasti. Albertin soololevyt, kuten Let it roll-tupla, ovat osoituksia hänen muuntautumiskyvystään; hän on yhtälailla kotonaan puhallinsektion edessä kuin kantripohjaisen ilmaisun tai rautalangan parissa. Albertin vahvistimet ja efektilaitteet on kirjassa moitteetta lueteltu, mutta laiskuria sellainen ei juuri auta – sillä kuten maestro itse sanoi: “niitä täytyisi vielä osata käyttää”.
Kirjoittajien blogissa (http://jarviskirja.blogspot.com/) on lisää valaisevia tarinoja ja osin jo ehkä anekdootteja kirjanteon vaiheista ja lisää Albertin aikalaisten haastatteluja. Myös Albertin omat kitaraidolit on lueteltu blogissa, koska niitä kaikkia ei ole saatu sisältymään kirjan tekstiin. Blogeihin olisi tietysti voinut laittaa enemmän YouTuben soittonäytteitä ja Albertin soolojen notaatiota ja tabulatureja.
Albert Järvinen on vaikuttava ja mitoiltaan iso teos. Tekijät ovat vaivojaan säästämättä kaivaneet esiin pieniäkin yksityiskohtia kitaristin lapsuudesta ja kasvuvuosilta, aikuisen henkisistä taipumuksista ja yleensä privaattielämästä. Samalla siivilöityy esiin kiinnostavia detaljeja suomalaisesta rytmimusiikista ja sen tekijöistä.
Fagerholm, John & Riihimaa, Jaakko: Albert Järvinen (Johnny Kniga 2010, 444 s.)