Sain Jazzrytmien ensimmäisiä numeroita käsiini kesällä 1995 Storyvillessä ja innostuin heti. Aloin lähetellä kirjoituksiani Kuopioon. Päätoimittajamme Osku Rajala taisi kelpuuttaa ensimmäiseksi jutukseni 1/1996 lehteen matkaraporttini Hampurista. Osallistuin siellä Kongressikeskuksessa pidettyyn klassisen jazzin tapahtumaan, ”Hamburger Jazz Marathon”.
Otsikointini mukaan sen ”voitti” englantilainen trumpetisti Kenny Ball (1930 -2013). Esittelin jutussa myös Hampurin vanhimman jazzklubin Cotton Clubin. Se on ollut minulle must-paikka lähes kolmekymmentä vuotta.
Jazzkirjoitteluni olin aloittanut sattumalta 1990-luvulla. Viestinnän parissa työskentelevä vävyni toimitti yritys-lehtiä ja tiesi jazzharrastukseni. Hänen piti kirjoittaa artikkeli Pori Jazzeilta, mutta sairastui. Deadlinen painaessa päälle ja hän hälytti minut apuun. Kovalla työllä sainkin punnerrettua jonkinmoisen ”esikois-raporttini”, jopa kuvien kera.
Tiukkapipoisena jazzin ystävänä kritisoin jutussani Porin ohjelmiston laajentamista muuhunkin kuin varsinaiseen jazziin. Festivaalin pääesiintyjiin kuuluivat sinä vuonna mm. soulin veteraanit James Brown ja Wilson Pickett sekä rockmuusikko Chuck Berry. Mukana oli kyllä jazzinkin mestareita kuten Wynton Marsalis.
”Alligaattori”
Lehtityöstä minulla oli kokemusta ja jazz intohimoni jo vuosia. Jazzkärpänen pisti 1950-luvun lopulla Joensuun Lyseolla järjestetyllä jazzluennolla. En kuitenkaan oppinut yrityksistäni huolimatta soittamaan mitään instrumenttia, jäin ”alligaattoriksi”. Kirjoittaminen on tarjonnut korvikkeen päästä ”pätemään” suuren rakkauteni parissa ja antanut hyvää vastapainoa teknokraatin arkiseen aherrukseen.
Koska minulla ei ole musiikista eikä jazzista opintoja taustana, valitsin Jazzrytmeissä alter egokseni ”dixieturisti”. Juttuni olen kirjoittanut innokkaan jazzin harrastajan ja -turistin kokemuksena, ”miltä minusta tuntuu ja kuulostaa”. Konserttien ja muusikoiden syvällisempään analysointiin tai arviointiin en ole juuri puuttunut. Kiinnostukseni rajoittuu beboppiin ja sitä vanhempiin jazzin tyylisuuntiin.
Matkailu on ollut mieluisa harrastukseni vuosia. Aloitin automatkailun 1970-luvulla halvan bensiinin aikaan. Nuorena jaksoi ajaa jopa Lontooseen saakka. Ikimuistoinen kokemus sieltä on ensimmäisen käyntini Lontoon 100 Clubilla. Esiintyjänä sattui vielä olemaan yksi idolini, Chris Barber bändeineen. Koulupoikana 1950-luvun vaatimattomissa oloissa ei voinut kuin unelmoida, että näkisi joskus sellaisia jazzin legendoja livenä.
Halpalennoilla jazzaamassa
Internetin tulo ja halpalennot ovat helpottaneet ”dixieturismiani” melkoisesti. Tapahtumista löytyy tietoa ja liput sekä matkavaraukset voi tehdä kätevästi netissä. Nykyisin matkailen lähinnä Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa, käytän yleensä lentokonetta. Jos tarvetta on liikkua perillä, otan vuokra-auton tai kuljen junalla.
Matkaohjelmani on suunniteltu jo lähes vuodeksi eteenpäin, jolloin on mahdollista saada lennot edullisesti. Berliiniin lentää välillä halvemmalla kuin Kuopioon. Ennakkoon maksetuissa matkoissa on tietysti riskinsä. Konsertteja on peruutettu, halpalentoyhtiötä on kaatunut ja aikataulut muuttuneet.
Suuremmilta ”tappiolta” olen toistaiseksi välttynyt. Luottokorttiyhtiöltä on kyllä joustavasti tullut korvaus, jos maksettua palvelua ei ole voitu toimittaa. Muutaman kerran käteen on jäänyt lentoliput, kun tapahtuma onkin peruutettu. Halpalentojen lippuja ei yleensä makseta takaisin.
Jäin eläkkeelle vuonna 2004 ja sen jälkeen olen tehnyt jopa kymmenkunta ”jazzmatkaa” vuosittain. Suosikkimaitani ovat olleet Saksa, Sveitsi, Hollanti sekä Tanska ja Ruotsi. Näissä maissa perinteinen jazz on vielä voimissaan. Ikääntymisen myötä tahti on hieman laantunut. Tälle vuodelle olen bookannut vain neljä keikkaa, joista yksi jo peruuntui.
Tähtihetkiä
Merkittävä toimittajaurani kohokohta oli Dresdenissä vuonna 2000. Euroopan suurimman Dixieland Festivaalin 30-vuotisjuhlan pääesiintyjiksi oli kutsuttu brittidixien takavuosien kolme suurta B:tä, Kenny Ball, Chris Barber ja Acker Bilk. Legendat olivat vielä hyvässä vireessä ja konsertit huikeita nostalgia-elämyksiä. Kirjoittamani Jazzrytmien juttu kelpuutettiin seuraavan vuoden festivaalien pressihuoneen seinälle, mukana oli sentään 100 akkreditoitua ”oikeaakin” toimittajaa.
Toisen huippuhetken koin kaikkien eurooppalaisten dixiebändin ”äidin”, Dutch Swing College Bandin 60-vuotiskonserteissa 2005 Hollannissa. Jazzinnostukseni alkujuuret ovat paljolti DSCB:n levyiltä 1950-luvulla. Tutustuin muutamaan bändin jäseneen ja sain heidän juhla-DVD:nsä. Joitakin kirjoittamiani juttuja on ollut linkitettynä DSCB:n kotisivuille ja yhteys on säilynyt näihin päiviin saakka.
Jazzurani ”unelmakeikka” on ollut DDT Jazzbandin 50-vuotisjuhlakirjan toimittaminen. Olen ollut vannoutunut DDT-fani jo vuodesta 1966 saakka. Pekka Mesimäki pyysi talvella 2008 minua kirjoittamaan henkilökuvia bändin jäsenistä juhlavuoden kunniaksi. Juttusarja laajeni sitten kokonaiseksi DDT:n historiikiksi, joka julkistettiin syksyn juhlakonsertissa.
Matkalla sattuu ja tapahtuu…
Kuvaaminen on ”vihollinen” ja häiritsee raportoitavan tapahtuman omakohtaista seuraamista. Toimittaja miettii konsertin aikana kuvakulmia ja jutun kirjoittamista eikä voi täysipainoisesti keskittyä esityksiin. Varsinkin sisätiloissa valoa on yleensä niukalti ja tämä asettaa suuret haasteet niin kuvaajalle kuin kamerallekin. Suurten maailman tähtien esiintyessä salaman käyttö on tavallisesti kielletty.
Matkan varrella on sattunut monenlaisia kommelluksia ja mokia. Kuvia ei ole juuri jäänyt ottamatta, mutta hilkulla on ollut. Kadoksiin joutuneita tuotoksia on metsästetty milloin mistäkin. Syynä on tavallisesti ollut huolimattomuus ja huono valmistautuminen. Paperikuvauksen aikaan saattoi kamera jäädä joskus lataamatta ja nyt digiaikana kortti voi unohtua tietokoneeseen.
Yksi noloimpia mokia sattui paperikuva-aikaan Dresdenissä. Minulla oli järjestelmäkamera ja uusi teleobjektiivi. Haastattelin festivaalien pressipäällikkö Ulrich Prochnowia ja aloin sitten kuvaamaan häntä. Nappasin telellä yhden kuvan kauempaa. Siirryin sitten lähemmäksi, mutta kamera ei suostunutkaan enää laukeamaan.
Kyllähän siinä korvat alkoivat kuumottaa, kun Prochnow huomasi kameraongelmani. Pyytelin anteeksi ja menin paikalliseen pikakehitykseen. Säilytin kasvoni, kun ainoa saamani kuva oli kelvollinen eikä tarvinnut nöyrtyä pyytämään uutta kuvausta. Ongelman syykin selvisi. Teleobjektiivini lyhin tarkennusetäisyys oli reilu kolme metriä eikä kamera lauennut lähempänä.
Silmiinpistävä ero meikäläisten ja keski-eurooppalaisten jazzfestivaalien välillä on yleisön käyttäytyminen. Muualla tullaan kuuntelemaan musiikkia eikä ”näyttäytymään”. Esiintyjiä häiritsevä ”mökäjoukkio” puuttuu lähes tyystin. Myöskään pääsylippujen ja oheispalvelujen hinnoittelussa ei ole yleensä ”festivaalilisää”. Varsinkin vanha jazz on ”koko kansan huvia”.
Gelsenkirchenissä näin joitakin vuosia sitten harvinaisen tapauksen; liikaa jazzjuomia nauttineen festivaalivieraan. Innokas jazzfani nousi kahden litran viinipullon kanssa lavalle ja halusi välttämättä tarjota orkesterin jäsenille huikat. Syntyneessä hässäkässä kaveri kompastui ja kaatoi samalla suuren ämyritelineen. Tilanne hoitui kuitenkin saksalaisella tehokkuudella tyylikkäästi ja tärkein, pullo säilyi ehjänä.
Kesällä 1996 pääsin ”melkein” Saksan televisioon. Radioyhtiö SWF1 järjesti Etelä-Saksassa Europa-Parkissa hienoja Dixieland-festivaaleja. Vierailin siellä useampana vuonna ja tutustuin SWF:n viihdepäällikköön. Sovittiin, että hän haastattelee minua, mutta vähän ennen alkua alkoi valtaisa kaatosade ja koko festivaali keskeytyi. Kamerat jouduttiin viemään suojaan ja ”tv-tähti” jäi syttymättä. Kuriositeetti ystäväni Suomen tietämyksestä, kysyin häneltä mitä hän pitää Suomesta: ”Olen käynyt ja kyllä Oslo on kaunis kaupunki”.
Martti ”Dixieturisti” Koljonen, (s.1942 Pielisensuussa), rakennusinsinööri, eläkkeellä
– Työskennellyt rakennus- ja turvallisuusalan tehtävissä 1966-2004
– Harrastanut lehtityötä kirjoittajana ja taustavaikuttajana 1960-luvulta lähtien
– Toimittanut henkilöstölehtiä ja ammattikirjoja sekä DDT Jazzbandin 50-vuotishistoriikin
– Jazzrytmien toimittajakaartissa vuodesta 1995 alkaen
– Asuu Espoossa. Puoliso Kaarina, kaksi tytärtä ja kaksi lapsenlasta
Ensimmäinen JAZZRYTMIT ilmestyi 10.5.1994.
