Tämän vuotinen Puisto Blues -pääkonsertti tarjosi nuorekkaan räväkkää, mutta myös varttuneen seesteistä ja kuitenkin niin rentoa Bluesia. Nuorta räväkkyyttä tarjosi Laurence Jones Band, perusräväkkyyttä ja sielukkuutta Nick Moss Band ja varttunutta seesteisyyttä ja sielukkuutta Robert Cray Band.
Blueskattauksen purkaminen voitaneen aloittaan konsertin pääesiiintyjästä Robert Craysta. Cray vieraili Puisto Bluesissa ensimmäisen kerran vuonna 1986 ja sen jälkeen vuonna 1991 Memphis Horns torvisektion kanssa sekä vielä 2005. Sen lisäksi Cray on esiintynyt Olympia Stadionilla Rollareiden lämmittelijänä sekä pari vuotta sitten Porissa. Kylillä onkin ihmetelty sitä, miksi taas Robert Cray. Eikö järjestäjillä ole lainkaan mielikuvitusta. Sitä voi tietenkin ihmetellä.
Itse en Crayn värväämistä ihmettele enkä ainakaan paheksu. Tuntuu nimittäin, ettei siitä ole kovinkaan kauan, kun ostin vuoden 1984 bluesalbumiksi valitun Robert Cray Bandin levyn Bad Influens. Tosiasiassa se tapahtui yli 30 vuotta sitten juuri vuonna 1984. Levy oli julkaistu edellisenä vuonna. Suomessa tämän vinyylin julkaisi lisenssillä BRB-Records. Jostakin syystä levyn musiikki kolahti. Sen jälkeen onkin tullut hankituksi milteipä kaikki Crayn levyt. Bad Influens vielä uudestaan cd-formaatissa. Tämä 61 –vuotias tyyliniekka on ehtinyt lähes 40 vuotta kestäneen uransa aikana tehdä aikamoisen määrän äänitteitä.
Crayta moititaan usein siitä, että mies ei ole uudistunut eikä taida uudistuakaan. Tarvitseeko sitä sitten niin kauheasti uudistuakaan. Onhan meillä noita kameleontteja, jotka siirtyvät muodin mukana tyylistä toiseen. Parempi on olla oma itsensä. Jos mies ei muutu, niin uutta tietoa hänen urastaan löytyy. Ainakin minä löysin ja vieläpä Helsingin Sanomista. Toimittaja Markus Nordenstreng kyseli Craylta 26.6.2015 julkaistussa haastattelussa tämän osuudesta Blues Brothers elokuvien Blues-veljesten esikuvana. Cray paljasti, että kun hänen yhtyeensä esiintyi vuonna 1977 Oregonin Eugenessa, jossa kuvattiin Delta Jengi –elokuvaa. Elokuvan tuottaja kävi sattumalta kuuntelemassa Crayn bändiä ja innostui niin, että pyysi hänet koekuvauksiin. Cray päätyikin elokuvan yhteen kohtaukseen esittämään soulbändin basistia. Kuvauksissa hän ystävystyi bluesveljesten John Belushin ja Dan Aykroydin kanssa. Cray ja vuonna 1974 perustettu bändi käyttivät tuolloin keikoilla aurinkolaseja. Siitäpä ne lasit veljesten nenälle sopivasti siirtyivät.
Itse luulin, että pari vuotta sitten Puisto Bluesissa esiintynyt Curtis Salgado oli veljesten esikuva. Näin osaltaan olikin, sillä Salgado oli noihin aikoihin Crayn bändin huuliharpisti. Hän jopa päätyi Belushin neuvonantajaksi bluesveljesten tarinaa kehiteltäessä. Hyvä tarina ja elokuvahan siitä kehkeytyikin. Salgado soittaa muuten harppua Robert Cray Bandin vuoden1980 Tomato Records -levyllä Who’s Been Talkin’ , sen neljällä raidalla ja laulaa niistä yhdellä. Levy julkaistiin levy-yhtiön vaikeuksien takia vasta vuonna 1986.
Anteeksi tuo pitkä johdanto. Mutta olipa hienoa kuulla tässä konsertissa kavalkadi Crayn pitkältä uralta. Erityisen hienoa oli kuulla Bad Influens -levyn avausraita ”Phone Booth”. Hienoa oli havaita, että alusta alaken bändissä soittanut Crayn lapsuuden ystävä basisti Richard Cousins oli palannut bändiin. Ennen niin lyhyttukkaista Cousinsia tosin oli vaikea tunnistaa tyylikkään rastapehkon alta.
Bluesklassikko ”Sitting on Top of the World” soljui ihmisten korviin hienosti improvisoituna. Robert Crayn laulusta tulee mieleen itse soul-legenda Sam Cooke. Cray pärjäisi hyvin pelkkänä laulajana, mutta lisäksi hän on erinomainen kitaristi ja säveltäjä sekä sanoittaja. Hänen Fender Stratocaster -kitaransa soundi on aina ollut hieman kireä ja nasaali ja siksi niin tunnistettava. Ilmeisesti hän käyttää kitarassaan ohuita kieliä. Konserttiin pyydettyjen efektilaitteiden määrä oli kuitenkin huomattava. Crayn soundi kuulosti kuitenkin aidolta ja kikkailemattomalta.
Kaikista väitteistä huolimatta Cray on uusiutunut ja ottaa lauluissaan kantaa kipeisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Hän on ottanut sanoituksissaan kantaa muun muassa sotiin, lamaan ja työttömyyteen. Kuunnelkaapa vaikka Twenty –levyä. Totta kai hänen biiseissään kerrotaan myös perinteisistä blues-aiheista kuten onnettomasta ja onnellisesta rakkaudesta, ihmissuhteista yleensä sekä kaikesta elämän mukanaan tuomasta tuskasta.
Esimerkiksi ”You move me”, ”Blues get off my shoulder”, ”What would you say”, “Time makes Two”, “I can´t fail” soivat tunteikkaasti, “Phone Booth” sitten suorastaan kaihoisasti. ”Poor Johnny”n surulllinen tarina mainiolta “Twenty”-levyltä päättyi surumarssiin.
Pehmeän soulin ja gospelin vaikutus kuului Crayn laulussa, kuten ennenkin. Laulu oli kuulakasta, vaikka tempo olisi kuinka nopea tahansa. Vanhat kunnon Stax- ja Memphis -soundit tulivat kieltämättä mieleen Crayta kuunnellessa. Bändin soitto oli viimeisen päälle hiottua ja täsmällistä. Koskettimia yhtyeessä soitti Dover Weinberg ja rumpuja Les Falconer. Kerrassaan hieno esitys, vaikka mitään yllättävää ei tapahtunutkaan.
Konsertin varsinaisesta yllätyksestä vastasi Laurence Jones, vaikka tiedossa oli, että hänet oli Briteissä valittu vuoden 2014 nuoreksi bluesartistiksi (British Blues Awards). Tämä vasta 23-vuotias nuorukainen valloitti varsinkin naisyleisön sydämet iloisella, raikkaalla ja innostuneella olemuksellaan ja ehkäpä osin myös komealla ulkonäöllään. Meitä kaikkia, myös meitä äijänköriläitä hän ilahdutti karismaattisella laulullaan ja monipuolisella kitaran soitolla. Ei ihme, että kehuja ja ylistystä on tullut. Tämä nuorimies on hieno piristys ukkoutuvaan bluesgenreen.
Laurence Jones Band on nykyisin trio, jonka muut jäsenet ovat yhtä kuin Erja Lyytisen entinen rytmiryhmä. Parempaa komppia kuin basisti Roger Inniss ja rumpali Miri Miettinen saa hakea. Trio toimi hienosti. Miri Miettisen taidot tulivat hienosti esiin. Joitakin on häirinnyt Innissin kuusikielinen basso ja sen sopimattomuus bluesbiiseihin. Minua se ei ole koskaan haitannut.
Jones aloitti vauhdikkailla rockbiiseillä haluten ilmeisesti ottaa yleisön heti kättelyssä haltuunsa. Hän toi jatkossa hienosti esiin esikuviaan. John Mayallin entinen kitaristi ja sittemmin maineikkaan soolouran luonut Walter Trout sai tunnustusta esikuvana. Olin kuulevinani myös maininnan Rollareista. Jones riffitteli hienosti Leadbellylle (tai Lead Bellylle, kuten nimi myös kirjoitetaan) omistamassaan ”Good Morning Blues”issa. Hän omisti hienon hetken myös B.B. Kingille ja esitti oman versionsa Kingin tunnetuksi tekemästä iki-ihanasta ”The Thrill is Gone” –klassikosta. Versio oli Jonesin oma ja sisälsi kitaraa laidasta laitaan. Välillä improvisointi eteni tunnistamattomiin sfääreihin, mutta palasi lopulta tuttuun teemaan. Tämä oli hieno kunnianosoitus hiljattain edesmenneelle blueslegendalle. Todettakoon, että kaipasin vastaavaa kunnianosoitusta toukokuussa Eric Claptonin 70-vuotisjuhlakonsertissa Lontoon Royal Albert Hallissa. Clapton ei, kumma kyllä, tällaista elettä tehnyt, vaikka on vuonna 2000 tehnyt Kingin kanssa jopa yhteisen levyn ” Riding with the King”, joka kaiken lisäksi sai tuona vuonna Grammy-palkinnon. Onneksi nuori mies osasi asiansa.
Jimi Hendrix sai puolestaan kunnian osoituksen ”All Along the Watchtower” -biisin muodossa. Esitys venyi varsin pitkäksi, kun Jones tempaisi Stratocasteristaan energisen ja osin psykedeelisen kitarasoolon. Sitä samaahan Jimkin aikoinaan teki. Esitys sisälsi pätkiä Jimin muistakin biiseistä. ”Foxy Lady”n ja ”Purple Haze”n sävelkulkuja olin kuulevinani. Samalla taisi tulla kunniaa myös teoksen säveltäjälle Bob Dylanille.
Howlin´ Wolfin ”Killing Floor” paukahti yleisön tajuntaan kuin moukarin isku. Canned Heatin ”Bullfrog Blues” oli oivallinen päätös raikkaalle esitykselle. Tässä on nuorukainen ja miksei myös bändi, josta kuullaan vielä ja paljon. Ei muuten ihme, että nuorukainen myi keikkansa jälkeen tuoreen levynsä ”What´s It Gona Be” loppuun alta aikayksikön. Aika moni jäi nuolemaan näppejään ja joutui tyytymään fanikirjaan. Tuossa taitaa olla levy, johon täytyy perehtyä.
Nick Mossin kohdalla odotukset olivat korkealla. Eikä niissä petytty. Tämä basistina uransa aloittanut ja muun muassa The Legendary Blues Bandin viimeisellä levyllä bassoa soittanut mies siirtyi melkeinpä heti soittamaan kitaraa. Mossilla on niin ikään yhtymäkohta Blues Brothers –elokuvaan, sillä hän oli tuossa leffassa John Lee Hookerin taustabändissä. Sittemmin Moss on tehnyt omissa nimissään monta hyvää levyä. Hänet tunnetaan loistavana live-esiintyjänä.
Tällä chicagolaistuneella kitaristilla oli rinnallaan karismaattinen laulaja Mike Ledbetter, joka osoittautui myös mainioksi kitaristiksi. Mike Ledbetterin on kerrottu olevan itsensä Huddie William Ledbetterin eli Leadbellyn jälkeläinen. Luotettavat lähteet pitävät häntä kuitenkin vain Leadbellyn kaukaisena sukkulaisena. Tuo legendaarinen esi-isä valittiin muuten vuonna 2004 jopa.Rock and Roll Hall of Fameen, vaikka bluesmies olikin. Oli sukua tai ei, niin Mike varasti koko shown. Miehen esiintyminen oli täydellistä heittäytymistä musiikin mukaan. Miehen karhea ääni sopi blues-biiiseihin kuin nyrkki silmään. Mies sai yleisön innostumaan. Sielukkuutta löytyi aivan huimasti. Karismaattinen äijä, joka antoi kyllä Nick Mossille musiikillisen johtajan roolin, niin kuin pitikin. Sen Moss hoiti hienosti. Miesten jammailu oli nautittavaa. Täytynee panna kokoonpanon viimeisin live-levy hankintalistalle.
Rumpali Patrick Seals ja bändin nuorin jäsen Nick Fane basson varressa loivat hienon taustan rennolle kitarajammailulle. Myös lauluduetot olivat nautittavia. Oli nautittavaa kuunnella heidän versiotaan esimerkiksi B.B. Kingin hitaasta ”You Shouldn’t Have Left Me” -biisistä. Ja näin tehtiin taas kunniaa Bluesin Kuninkaalle.
Täytyypä taas kerran todeta, että järjestävä seura oli luonut pääkonserttiin erinomaisen kattauksen. Musiikki oli vaihtelevaa, tarjosi myönteisiä yllätyksiä sekä taattua laadukkuutta.
Lastentapahtuma tarjosi pääkonserttiin saapuneille lapsille mahdollisuuden nikkaroida oman kitaransa. Esimerkiksi Siiri, Sienna, Rebekka ja Elsa olivat rakentaneet huikeat kitarat itselleen ja maalanneet kitaroiden kaulaan omat nimensä. Siinä hienot muistot seuraavaa Puisto Bluesia odotellessa. Aika näyttää, saako Erja Lyytinen tytöistä seuraajia. Sienan ja Rebekan isä kertoi, että tyttöjen mummo on ollut jo 1980 luvun alussa blueseissa talkoolaisena. On hienoa, että perinne jatkuu. Siitä ovat varmasti järjestäjätkin onnellisia.
Diggareiden puheenjohtaja Miikka Porkka kertoi, että aamupäivän sadekuurosta huolimatta paikalla oli kuutisen tuhatta henkeä. Lippuja oli arvion mukaan myyty yli neljä tuhatta. On todennäköistä, että järjestäjät pääsivät ainakin omilleen. Miikka kiittää yleisöä, talkoolaisia ja kaikkia muita paikalle tulleita. Niin teemme mekin.
