Rumpali Olavi Louhivuori kasasi free-jazzin ja vapaan improvisoinnin pohjalle rakentuvan erikoisen nimen saaneen Superposition! -projektiryhmänsä vain vähän toista vuotta sitten. Ympärilleen hän on saanut kaksi naissaksofonistia Linda Fredrikssonin ja Adele Sauroksen sekä kontrabasisti Mikael Saastamoisen. Kaikki kolme nuoremman polven jazzsoittajaa ovat tehneet näyttävän nousevaa uraa koko 2010-luvun eri kokoonpanoissa esiintyen Pori Jazzin lavoilla useana vuotena aikaisemminkin. Kaikilla on kokemusta esiintymisistä myös kansainvälisillä areenoilla.
Olavi Louhivuori itse muistetaan jo parinkymmenen vuoden takaa Ilmiliekki Quartetin rumpalina ja Porissa 2010 sateisella Arenan päälavalla hän soitti edesmenneen puolalaistrumpetistin Tomasz Stankon Quintetissä.
Muistan oikein hyvin tämän hetken, ”noin puolessa välissä settiä tuli kaatosade ukkosineen. Vesi kasteli kaikki paikat ja lavallekin tuuli lennätti niin paljon vettä, että Alexi Tuomarila joutui pyyhkeellä kuivaamaan koskettimia kesken soiton. Tilanne muuttui toivottomaksi ja hän sulki flyygelin kannen. Setti soitettiin kuitenkin loppuun, mutta se kärsi oleellisesti luonnonoikun vuoksi”.
Neljä vuotta myöhemmin Olavi valittiin Pori Jazz vuoden taiteilijaksi ja hän esiintyi oman Oddarrang -yhtyeensä kanssa Lokkilavalla, silloin muistaakseni keli oli mitä parhain ja niin oli esityskin. Oddarrang teki muuten kansainvälisen esiintymisen Lontoon Jazz Festivaalilla jo 2 vuotta aikaisemmin ja sai silloin valtavaa huomiota osakseen ja levyjä myytiin vinhaa vauhtia keikan jälkeen.
Ensi vierailun Porissa Superposition! teki viime vuonna Puistolavalla. Järjestyksessään yhtyeen toinen keikka kuultiin silloin Puistolavan ilmaiskonsertissa. Nyt nämä freen ja abstraktisen taiteellisen avantgarden myrskyisillä vesillä seilailevat ja ympäristön luonnosta impulsiivisesti hetkessä uusia virikkeitä hakevat rohkeat kulkijat irrottivat nuotistojen sivustot pääkopasta ja alkoivat hakea uutta määränpäätä Lokkilavan torstain täyteläisen jazzpäivän toisena orkesterina.
Yhtyeellä on työn alla ensimmäinen studioalbumi, mikä näkee päivänvalon näillä näkymillä ensi vuoden alkupuolella. Sitä odotellessa saatoimme maistella yhtyeen musiikkia ikään kuin vähän etukäteen. Kahden puhaltajan, kontrabasson ja rumpujen yhtenäinen kokoonpano on sinällään jo varsin poikkeavalaatuinen yhdistelmä. Sanoisin perin kummallinen, mutta mielenkiintoinen. Se luo samalla omanlaistaan jännitettä, sähköistä räväkkyyttä ja erikoislaatuista harhailevaa hämäryyden rajamailla puuhastelevaa huuhailua ja vastavirtaan puskevaa musiikillista ääriajattelumallia.
Adele aloitti voimallisella puhalluksella Mikaelin naputellessa basson kieliä jousella tasaiseen tahtiin, kunnes Linda tuli mukaan baritonilla ryystävän karheasti Olavin työstäessä taustaa rankalla kumistelulla.
Adelen kiihdyttäessä vihaisesti tenorillaan Mikael vastasi siihen hämmentäen bassoaan kuin kiukkuinen heinänkorjaaja hangolla seipäälle heiniä nostellessa.
Instrumenttien vääntö ja sorkinta eteni Olavin tömistellessä edelleen matalalla äänialueella. Saksofonistit alkoivat riidellä siitä, kumpi napsuttelee rohkeammin pirtsakoita ääniä torvistaan.
Torailun jatkuessa yhdessä ja erikseen Mikael katsoi parhaaksi lopettaa turhan nokittelun ja otti homman haltuun yksin bassoaan sormitellen.
Olavi tuli mukaan kelloja ja kilistimiä helistelemällä ja saksofonistien suurin kiihko laantui. Hidasteleviksi vastauksiksi muuttunut kisailu jatkui yhdessä harvakseen puhallellen.
Kohta oltiin taas hetki nopeiden taistojen tantereella, mutta sitten matkan edetessä alkoi olla epäröintiä, baritonin ääni vaimeni mietinnän asteelle ja tenorikin puhui todella hiljaa, oltiin tekemässä välirauhaa vai eikö tiedetty minne pitäisi mennä.
Linda tarttui alttosaksofoniin ja laittoi kirkkaammat valot päälle ja vaihteen loikkarille töötäten sumusireenin lailla useamman kerran peräkkäin. Olavi alkoi tutkia rumpujen sielunelämää ja löysi ratkaisun omilla toimillaan saaden saksofonit hiljenemään yhdessä ja vähä vähältä sammumaan. Oltiin päästy ensimmäisen vaiheen loppuun, kantakievariin.
Vaikka varsin vapaaseen esittämistyyliin eivät balladit niin kovin hyvin istukaan, niin väliin mahtui myös yksi balladi, jonka nimi taisi olla For the Fallen. Adele aloitti yksin hitaan tulkinnallisella puhaltamisella, mihin muut tulivat mukaan. Mikael tunnusteli yksin hetken bassonsa virettä, mihin saksofonistit vastasivat yhtä aikaa lyhyesti useamman kerran toistellen toinen alarekisterissä ja toinen ylärekisterissä pysyen.
Mutta sitten taisivat hermot mennä eikä homma enää pysynyt siinä raamissa, vaan hyökkäys täyteen raviin alkoi ja kiire tuntui olevan Lindan pieksiessä alttoaan kaikin keinoin ottaen välillä laittomatkin keinot käyttöön, ainakin saksofonin näkökulmasta katsoen.
Tämä yllytti Mikaelin takomaan bassoaan tikulla minne nyt osumia sattui onnistuneesti saamaan pitkään ja hartaasti kaivellen koloja bassonsa kaikukopan väliköistä saadakseen uutta värinää paksuille kielille. Soittoon tuli jo ryöstelyn makua ja kauhu alkoi painaa ajatuksissa, hullu juoksutus tarttui ja siinä mentiin eteenpäin räkäruuvi holtittomasti auki.
Oli päästy kolmanteen vaiheeseen, mikä alkoikin tuntua vielä tiiviimmältä, mukaan tuli vauhdikasta vapautuneisuutta ja irtiotot leiskahtivat liekkeihin tiivistyen loppua kohden. Linda lähetti teräviä töräyksiä hiljaisten osien väliin jatkaen tihenevään tahtiin. Vuoro siirtyi Adelelle, joka jakoi yhtenä massamaisena ryystönä rankkoja vastakkainasetteluja, riitaisaa äkkipikaisuutta, räävitöntä yhteen sulattamista. Jotenkin siinä lopulta päästiin yhteisymmärrykseen ja palattiin alkuasetelmiin.
Lopuksi soitettu March oli Olavin mukaan aivan uutta tuotantoa, jota ei ole aikaisemmin soitettu tai ehkä kerran. Se varmasti on aika ymmärrettävää, kun yhtyeen musiikillinen repertuaari ja soittokuviot painottuivat ja pysyttelivät vahvasti improvisaatioon pohjautuvassa ilmaisussa.
Niin, mitäpä siihen sanoisi, löytyykö vastaväitteitä, jos tuosta ylipäätänsä mitään selvää saa. Tällaista mellastusta syntyy, kun esitetyt kappaleet, jos niitä nyt voidaan jäsennettyinä sävellyksinä pitää, olivat sisällön tuntien vapaalle kokeilevalle musiikkigenrelle tyypillisiä. Täsmällisyydestä ei kait voinut oikein puhua, mutta yhteenkuuluvaa jäsentelyä oli havaittavissa.
Hyvä näin, itse ainakin olin innolla mukana, nyt jo tavallaan kolmatta kertaa, sillä oikeastaan samantyylisestä asiasta voitaneen puhua Olavi Louhivuoren ”The Net of Indra” -projektissa, mikä esitettiin viime syksyn Tampere Jazz Happeningissä. Silloin ei kylläkään samalla kokoonpanolla.
On hienoa huomata, miten kokeileva musiikki on energisen haasteellista, ei sitä aina niin helppoa ole ymmärtää, mutta se ei haittaa, jos vain yrittää pysyä mukana ja antaa esityksen vapaasti tuivertaa kuin syksyinen lehtiä puista pudottava pohjoistuuli. Sehän meillä on taas kohta edessä, kun nämä kekkerit ovat ohi. Superposition! on musiikillaan ammentamassa free jazzin ja improvisaation perinteestä osia, joita saattoi kuulla aikanaan mm. Ornette Colemanin sekä Tomasz Stankon/Edvard Vesalan kvarteteista.
Pori Jazz 2019, Lokkilava torstaina 18.7.2019
16:45 Superposition! (Olavi Louhivuori, rummut, Adele Sauros, tenorisaksofoni, Linda Fredriksson, altto- ja baritonisaksofoni, Mikael Saastamoinen, kontrabasso)
