Jazzkaaren päätösviikonloppu 27.–29.4.2018, Tallinna, Viro.
29. Jazzkaaren ohjelma koostui 60 konsertista. Päätapahtumat keskitettiin nyt jo neljännen kerran Telliskiven luovaan keskukseen. Baltian suurin jazzfestivaali levittäytyi lisäksi Tallinnan kaduille ja muihin kaupunkitiloihin pop-up-konserttien muodossa. Elävää musiikkia vietiin niin ikään kymmenelle muulle paikkakunnalle eri puolille Viroa.
Kaikkineen samalla Viron satavuotista itsenäisyysjulistusta juhlinut Jazzkaar sisälsi reilut 160 tapahtumaa kymmenen päivän aikana 20.–29. huhtikuuta.
Virolaisnimien lisäksi pääesiintyjiä olivat muun muassa trumpetisti Ambrose Akinmusire, urkuri-pianisti-laulaja Cory Henry The Funk Apostles -yhtyeineen, brittilaulaja Laura Mvula ja amerikkalaistrio The Bad Plus.
Festivaalin avajaisissa esitettiin Saja Lugu, Sadan Tarina, Viron 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi Erki Pärnojan musiikkiin perustuva erikoisproduktio. Sillä juhlistettiin historiallista tapahtumaan, kun Viro julistautui 24.2.1918 itsenäiseksi.
Juhlatunnelmaa lisäsi brittiläinen Keychange Inspiration -palkinto, joka myönnettiin huhtikuun puolivälissä Anne Ermille. Huomionosoitus kunnioittaa Ermin pitkäjänteistä työtä vuonna 1990 käynnistämänsä Jazzkaaren johtajana ja ohjelmapäällikkönä.
Keychangen kansainvälisenä tavoitteena on saavuttaa kulttuurituotannossa molemmille sukupuolille yhtäläiset mahdollisuudet sekä tasa-arvo niin, että puolet kaikista toimijoista olisi naisia – paitsi lavalla, myös erilaisissa vastuutehtävissä. Tässä suhteessa Ermin ydintiimi on edelläkävijä, sillä Jazzkaar 2018:n organisaatio koostui kahdeksasta naisesta ja kuudesta miehestä.
Zenjazzia, afrominimalismia ja trubaduuritaikaa
Tämänvuotisen Jazzkaaren päätösviikonlopun 27.–29.4. huipensi Nik Bärtsch & Nicolas Stocker -duon kokeellinen äänimatka. Erityisen elämykselliset konsertit tarjosivat myös Delbecq 3 ja Sílvia Pérez Cruz.
Sunnuntai-iltapäivän ohjelmaan oli merkitty Nik Bärtsch’s Ronin, joka julkaisi juuri uuden loistoalbumin Awase (ECM, 2018). Pettymys oli suuri, kun uutinen bassoklarinetisti Shan (Stefan Haslebacher) ja rumpali Kaspar Rastin jäämisestä Amsterdamiin kentällä sattuneen sähköisen ongelman vuoksi saavutti Tallinnan. Sen johdosta Jazzkaaressa kuultiin uutta kokoonpanoa, joka soitti samalla ensimmäisen keikkansa.
Duon musiikillinen anti muutti ikävän sattuman iloiseksi yllätykseksi. Bärtschin rituaaliseksi groovemusiikiksikin kuvailtu ilmaisu ilmentää lähtökohdiltaan milesdavismaista vähän on paljon -estetiikkaa.
Uudessa kontekstissa Bärtschin preparoitu piano ja Stockerin lyömäsoitinarsenaali sytyttivät ulkoisesti minimalistisella mutta sisällöllisesti kosmisen mittakaavan ulosannilla. Tuloksena oli meditatiivista, äärimmäisen nyansoitua soonista tutkimusmatkailua.
Elävä musiikkikudos syntyi tässä ja nyt, vaikka monesta soitteesta tunnisti tuttuja elementtejä, kuten Bärtschille ominaisen syklisen sävelmuodon sekä pianonkielten manipuloimisen sormin tai malletilla samanaikaisesti ja mikrosekunnin tarkalla täsmällisyydellä.
Maestro pallotteli soivia ideoita työparilleen ilmein ja äänin. Lyömäsoittajan dynamiikka ison bassorummun jylystä kellojen ja symbaalien ylä-ääniin mykisti, intuitiivisen tarkan ajoituksen ohella. Varpusuti ja kostutettu sormi isorummun kalvolla toimivat keinovalikoiman täydentäjinä.
Välipuheissaan Bärtsch kiteytti vierailun taustat ja avasi samalla musiikkinsa ja muun toimintansa periaatteita. Hyväntuulinen pianisti oli lavalla ja sen ulkopuolella kuin zen-munkki kaljuineen ja mustine, budolajeista muistuttavine väljine asuineen.
Lauantain Delbecq 3:n konsertti ilmensi vastaavaa pelotonta heittäytymistä triolla. Charles Gilin kokoaman, kaikkiaan 14 keikan Vapaat äänet -turnee huipentui Tallinnassa vapautuneeseen ilotulitukseen, joka tukeutui kiertueella kuullun kolmikon mestarilliseen albumiin Ink (Clean Feed, 2015).
Lauteilla pariisilaispianisti Benoît Delbecq oli rento ja välitön tyyppi. Spiikeissään hän riisui musiikista kaiken mystiikan, teennäisyyden ja vaikeasti lähestyttävyyden itseironiaa ja huumoria hersytellen.
Kolmikko nautti soitosta näyttäen sen yleisölle, mikä luonnollisesti heijastui takaisin ja generoi konserttiin kuplivaa hyvää tuulta. Kongolaisjuurinen rumpali Emile Biayenda työsti suomalaista Kumu-settiään herkkävireisesti ja kanadalaisbasisti Miles Perkin kutoi kiehtovia rytmiornamentteja kontrallaan hyödyntäen myös jousta. Delbecq syvensi pulssia käyttäen pianoaan paikoin rytmisoittimena.
Koska konsertti osui intensiivisen soittorupeaman loppuun, kolmikko oli hitsautunut tiukkaan tikkiin. Abstraktit äänikonstruktiot ilmensivät elastista vapaapudotusta, jota syvennettiin multikultilla. Encoressa trio väläytti luomua polyrytmiikkaa ja afrikkalaisjuurista tribaalirummutusta, jossa hyödynnettiin vettä instrumenttina.
Niin ikään lauantaina estradin valloittanut laulaja-kitaristi Sílvia Pérez Cruz edusti vallan jotain muuta. Yksin esiintynyt katalonialainen oli yleisön edessä kuin kotonaan. Kuuntelijat rentouttaakseen hän johdatteli lauluihinsa tajunnanvirtamaisella pakinoinnilla. Aiheet sivusivat muun muassa esiintyvän artistin maailmankuvaa, josta muodostuu väistämättä sirpaleinen kun missään ei viivy juurikaan vuorokautta pidempään.
Hyväntuulisuus tarttui, samoin kuin asenne, että ei tämä touhu niin vakavaa ole. Nainen ja kitara -konsepti perustui pienimuotoisille ja intiimeille lauluille, jotka Cruz tulkitsi vahvasti eläytyen. Sävellyksissä ja niiden tulkinnoissa oli roppakaupalla flamencomaista sähäkkyyttä ja temperamenttia. Fraseerauksen vibraatto myös vei osaltaan ajatuksia eteläiseen Espanjaan.
Ohjelma kattoi oman musiikin lisäksi lainamateriaalia, kuten Cucurrucucú paloma, josta kuultiin kaunis ja väreilevän hauras tulkinta hieman Caetano Veloson tyyliin. Federico García Lorca -runosovitus Pequeño vals vienés taas tunnetaan parhaiten Leonard Cohenin kappaleena Take This Waltz. Sen Cruz purki intiimiksi tunnustukseksi.
Kokonaisuus pysyi vakuuttavasti näpeissä, kiitos monipuolisen työtaustan. Cruz on myös näytellyt ja tehnyt musiikkia elokuviin. Cruz palkittiin draamamusikaali At Your Doorstepin (Cerca de tu casa, 2016) musiikista Tallinnan Black Nights Film Festivalilla 2016.
Välittömyyttä kotikonserteissa
Kotikonsertit ovat olleet Jazzkaarin ydintä nyt jo neljänä vuonna. Päätösviikonloppuun sisältyi niin Kirke Karjan sooloavantgardea kuin Peedu Kassin bassoeksperimentointia – ainutlaatuisia ja intiimejä keikkoja keskellä paikallista ilmapiiriä.
Kirke Karja improvisoi pianolla Rimuten ja Olgerin kotona Lillekülassa. Rivitaloasunto sijaitsi alueen rauhallisella sivukadulla ja täyttyi perheenjäsenten ohella suvusta ja tavallisista lipunostajista.
Karjan ohjelma kaartui jazzin vapaasta improvisaatiota uuden taidemusiikin ja avantgarden rakenteisiin. Pianisti itse mainitsi ammentaneensa teoksiinsa muun muassa Igor Stravinskysta ja Claude Debussystä.
Avauksena hän soitti Kirke Karja Quartetin monisäikeisellä Turbulence-albumilla (Avarus, 2017) julkaistun kappaleen Tsükkel, kolmiosainen kokonaisuuden, jonka hän tulkitsi nyt ensimmäisen kerran soolona pianolla. Konserttiin sisältyi lisäksi uutta, vielä nimeämätöntä materiaalia, joka kuultiin nyt ensimmäistä kertaa.
Soitto oli paikoin letkeän epäkeskoa kuljetusta, jota voimaannutti villi assosiointi. Klasariviittaukset veivät ajatukset Keith Jarrettiiin. Vuolaan lennokas soittotyyli taas näytti hetkittäin fyysisesti piinaavalta – Karjan pianonopettaja Kristjan Randalu onkin kuulemma varoittanut tiettyjen liikkeiden vaaroista.
Instrumenttina oli Leipzigissa noin 110 vuotta sitten valmistettu Blüthner, jonka runko oli talon isännän mukaan kunnostettu mutta koneisto alkuperäinen. Se kuulosti erikoisen mattaisine saundeineen soittimelta, jota Tom Waits saattaisi ehkä käyttää levytyksensä flyygelinä.
Peedu Kass konsertoi vuorostaan Anun kaksiossa Kelmikülassa. Sielläkin tupa täyttyi, olihan tarjolla uniikki musiikkiesitys.
Kass oli tuonut mukanaan kahden basson lisäksi pienen vahvistimen sekä valikoiman efektejä ja muuta elektroniikkaa. Kass muokkasi ja luuppasi soittoaan yhdistäen sitä laitearsenaalillaan sorminäppäilyyn ja muihin sointeihin ja saundeihin. Kaluston avulla basisti kerrosti äänikuvasta sävykkään kudelman, jossa resonoi laaja tunnerekisteri.
Omien sävellysten lisäksi ohjelmaan sisältyi muun muassa Goodbye Pork Pie Hat. Kass sovitti Mingus-standardista kubistisen sommitelman, josta kuitenkin tunnisti originaalin tarttuvan melodian. Välipuheista kävi ilmi, että kuvallisuus on tärkeä elementti Cinema Paradison kaltaisten romanttisten elokuvien ystävälle. Loppuun säästetystä Massive Attackin Teardropista Kass oli sovittanut muodoltaan vaivihkaa mittoihinsa kasvavan ja lataukseltaan pidättyväisen version.
Soulia seurakunnalle
Perjantaina alkuillasta esiintynyt Maarja Aarma avasi paitsi Jazzkaaren päätösviikonlopun, myös loppukirin kotikonserttien sarjan. Isommilla estradeilla soul-teemaa jatkoivat myöhemmin samana iltana brittilaulaja Myles Sanko ja virolainen Sandra Ashilevi.
Aarma konsertoi Tallinnan ulkopuolella Suurupissa. Helenin ja Raulin iso talo oli myyty loppuun saman tien, mikä välittyi klubimaisena tunnelmana. Ilmanalaa kuumensi osaltaan suurista ikkunoista paistanut aurinko.
Solisti sekä MA-säestyskvartetin Janno Trump (basso ja sormiot), Madis Muul (kosketinsoittimet) ja Boriss ”Borka” Hrebtukov (rummut) vetivät kissamaisen venyttelevää groovea, jossa soul sulautettiin urbaaniin r&b:hin. Aarman tärkein innoittaja on kuulemma Erykah Badun varhaistuotanto, mikä kuului ulosannissa hyvällä tavalla.
Laulajana Aarma oli tyylitajuinen, Trump groovasi maukkaasti bassoliutteluineen, Hrebtukov tikkasi tarkasti ja Muul loisti etenkin maanläheisissä Hammond-sooloissaan.
Telliskiven Vaba Lavalle myöhemmin perjantaina astellut Myles Sanko tarjoili retro-soulia kuusikymmenlukulaisin painotuksin. Solistin napakasti istuva puku ja harkittu lavahabitus johdattivat mielikuvat Sam Cookin ja Otis Reddingin aikoihin, mutta vain ulkoisesti.
Musiikista puuttui palo, joka tekee soulista sieulukasta ja aidosti koskettavaa. Lisäksi laulajan kosiskelumaneerit alkoivat häiritä nopeasti: yleisön osallistaminen imartelemalla ja laulattamalla tuntuivat tylsän rutinoidulta.
Illan viimeinen artisti sen sijaan vaikutti huomattavasti enemmän läsnäolevalta. Sandra Ashilevi viesti lauluillaan koetunoloisia tunteita ilmeisen nuoresta iästään huolimatta. Harjaantunut lavaesiintyminen sekä ilmaisun r&b-syke todistivat, että genre on hallussa Virossakin.
Osa presenssistä juontui luonnollisesti osaavasta bändistä. Ashilevin kanssa soulin ja modernin rytmibluesin rajapintaa tunnustelivat kosketinsoittaja Charles Aaron Zobel, basisti Viljar Norman ja rumpali Silver Ulvik.
Tyylien kimara
Trump Conceptionin funk-kiehutus, Anna Põldvee Quartetin pop-orientoitunut laulelma, Bill Evansin amerikkalainen fuusiomainstream sekä Werkhan elektrovetoinen koneiden ja perinteisten instrumenttien miksaus täydensivät Jazzkaaren päätöspalettia.
Mentiin jo hyvän matkaa sunnuntain puolella, kun Trump Conception aloitti. Bändi rullasi tiukasti ja tarkasti, kuten tuoreella live-albumillaan Wait for It (Trumbi Muusika, 2017). Ilmankos se valittiin ilmestyttyään vuoden jazzlevyksi Virossa.
Kymmenikkö on hankkinut turnauskokemusta ja -kestävyyttä yhdessä ja erikseen – tentetin soittajia kuulee myös muissa yhteyksissä, mikä on omiaan avartamaan katsantoa ja kasvattamaan osaamista.
Ja hyväähän funk teki, olihan tahdittaja nominoitu myös vuoden 2017 jazzbändiksi. Sen näki paitsi pelimannien innostuneista ilmeistä myös yleisöstä, joka jaksoi nikkailla mukana yön tunteina.
Lauantain alkuillasta taas Anna Põldvee toi yhtyeineen kuuluville pop-jazz-orientoitunutta laulelmaa. Naisen kvartetissa soittivat kitaristi-säveltäjä Erki Pärnoja, kosketinsoittaja Joel Remmel, basisti Peedu Kass ja rumpali Ahto Abner, kukin alan kermaa.
Erilaisia lähestymistapoja urallaan kokeillut Põldvee valmistelee parhaillaan ensimmäistä soololevyään. Se suodattui ohjelmaan kokeiluina ja soivat kuuntelijalle tilaisuuden paneutua työprosessiin livenä.
Werkha alias Tom A. Leah astui hänkin osin harvemmin tutkituille tantereille. Aluksi hän askaroi yksin koneiden takana rakentaen äänikollaaseja naputtelemalla padeja ja muita laitteita, ja illan mittaan myös sähköbassoa näppäilemällä. Shown edetessä hän sai seurakseen rumpalin, kosketinsoittajan ja laulajan, joiden mukaantulo kehitti soittoon orgaanisuutta.
Paketti pysyi kyllä koossa mutta jäi etaiseksi: kova volyymi ja oikeista soittajista huolimatta kliinisen kolkko saundi eivät napanneet.
Jazzkaar 2018:n päätti Bill Evans Petite Blonde II. Kvartetin keikka toimi kuin aikakone tuodessaan vahvasti mieleen 1980-luvun fuusion ja Atlantin takaisen mainstreamin rock- ja funkmaustein.
Kasarivaikutelmaa vahvisti osaltaan Evansin Axl Rose -tyyppinen, osan päälaesta peittänyt huivi.
Evans nähtiin lavalla paitsi fonistina, myös pianisti-laulajana. Kireä puhallinpaahto sekä Ulf Wakeniuksen kitararevittely asemoitiin soinnissa keskiöön. Nelikon äänikuvaan mehevää tytinää toi komppi, joka tuntui ampuvan kaikilla aseilla vuosikymmenien kokemuksen vakauttamin ottein.
Basisti Gary Graingerin meriittilistalla komeilevat muun muassa Eumir Deodato, John Scofield, Lonnie Liston Smith, Nancy Wilson ja George Duke.
Rumpali Dennis Chambers taas tykitti tulikokeensa jo Parliament-Funkadelic-topparoikassa 1978–1985, ja sittemmin hänet ovat rekrytoineet esimerkiksi Santana, Victor Wooten, Brecker Brothers ja John McLaughlin.
Kaikkineen Bill Evans Petite Blonde II:n anti ei ollut kovin oivaltavaa saati tuoretta, mutta festivaalipuitteissa myös vanhan koulukunnan rynkytykselle on tilausta ja auliita korvia.
30. Jazzkaar järjestetään 19.–28.4.2019.
