Viapori Jazzin avausillan kaksi konserttia olivat oiva osoitus tapahtuman kekseliäästä ohjelmistopolitiikasta. Illan aluksi soittaneen Teppo Mäkysen johtaman Teddy’s West Coasters-oktetin musiikki oli sävyiltään paikoin jopa hyväilevää. Sen jälkeen esiintynyt Olavi Louhivuori Kollaasio taas muunteli Miles Davisin loppukauden funkia rujoksi freeksi.
Ansio Viapori Jazzin valtavirrasta erottuvasta ohjelmistosta kuuluu sen taiteelliselle johtajalle Jukka Perkolle, joka alusta lähtien on ideoinut Suomenlinnaan lukuisia, monesti ainutkertaisiksi jääneitä projekteja.
Nytkin Olavi Louhivuoren Davis-tribuutti sai alkunsa Perkon Suomesta paikantamista Milesin 1987 tekemistä piirroksista, jotka ovat festivaalin ajan näytillä Tenalji von Fersenin käytävällä. Löydön innoittamana Perko pyysi viime talvena Louhivuorta kehittämään konsertin tuon ajan Davisin musiikista. Tulos kuultiin keskiviikkoiltana.
Kunniaa länsirannikolle
Illan ensimmäinen kokoonpano oli rumpali Teppo Mäkysen mukaan koottu kunnianosoitukseksi USA:n länsirannikon jazzille, jonka merkityksen Teppo kertoi sisäistäneensä käydessään Los Angelesissa.
Teddy’s West Coasters oli soittimistoltaan tavanomaisesta poikkeava. Siinä soittivat näet Mäkysen lisäksi Jukka Eskola ja Mikko Karjalainen (trumpetti ja flyygelitorvi), Kasper Sarikoski (pasuuna ja bassotrumpetti), Miika Jämsä (tuuba), Jukka Perko (alttosaksoni ja klarinetti), Ville Vannemaa (baritonisaksofoni) sekä Antti Lötjönen (basso).
Vaikka Teppo luetteli avaussanoissaan runsaan joukon kalifornialaisia innoittajiaan, ohjelmistossa ei ollut vanhojen west coast-kappaleiden covereita, vaan ikivihreitä (Our love is here to stay, Out of this world, The more I see you ym.) sekä Mäkysen omia sävellyksiä, joista kaikista Jussi Lampela oli rakentanut hyvin soivia, tyylikkäitä ja persoonallisia sovituksia, joissa hän mm. välillä taitavasti pilkkoi oktettia pienryhmiksi. Ja vaikka mukana ei ollut pianoa, bändi kulki hyvin basson ja rumpujen voimin.
Ohjelmistossa oli svengikappaleiden lisänä muutama kaunis balladi, joista sykähdyttävimmässä, George Shearingin säveltämässä The mood is mellow’ssa Jukka Perko Mäkysen osuvasti luonnehtimana hyväili klarinettia. Puolentoista tunnin pituisessa konsertissa kaikki muusikot tuubisti Jämsää myöten saivat ansaituisti soolotilaa, jonka he myös hyvin käyttivät. Mieliinpainuvia hetkiä olivat mm. Perkon ja Vannemaan käymä solistillinen dialogi sekä Jukka Eskolan muutama aivan huikea nelonen Mäkysen kanssa.
Tämän konsertin ehdottomia plussia oli myös täpötäyden salin keskittyminen kuunteluun, vaikka paikalla oli pitkiä pöydällisiä Viapori Jazzin sponsoreita vieraineen. Monillahan festivaaleilla, Imatra pahimpana ja Helsingin Huvilatelttakin nykyään, firmojen maksamat kävijät ovat usein kovaäänisiä muiden kuuntelun pilaavia häiriköitä. Kiitos Viapori Jazzin puuhamies Esa Toivanen. Olet valinnut sivistyneet yhteistyökumppanit.
Davisin funk vapautui
Perkon toimeksiannon saaneena Olavi Louhivuori oli kertomansa mukaan lähtenyt tutustumaan hänelle itselleenkin vähemmän tuttuun Miles Davisin 80-luvun lopun täysin sähköistettyyn tuotantoon, jota Porissa kuultiin livenä 1987. Louhivuori valitsi Davisin versioinnissaan täyssähköistetyn kokoonpanon sijasta toisenlaisen lähestymistavan ottaen toteuttajiksi rumpalikollegansa Tatu Rönkön, Pauli Lyytisen (tenori- ja bassosaksofoni, AKAI:n EWI-soitin), Mikko Innasen (altto- ja baritonisaksofoni) sekä trumpetisti Kalevi Louhivuoren. Ja koska hankkeen kipinänä olivat Davisin piirrokset, mukaan tulivat myös bändin taustalle töitään videoiva Joona Pettersson ja soiton aikana maalausta tekevä Sami Korkeakoski.
Melodiikaltaan Davisin 80-luvun kappaleet eivät ole kovin mieliinpainuvia. Louhivuorelle ja hänen soittokumppaneilleen teemat olivatkin pitkälti jatkumona kulkevan soiton välissä kuultuja aihioita, joista lähdettiin taas työstämään uutta.
Tarjolla ei ollut todellakaan normaalia teema-soolot-teema-soittoa, vaan varsin vapaamuotoista ilmaisua, jossa varsinkin Innanen ja Lyytinen revittelivät sooloissa kahden lyöjän eläväisen perkussiotaustan tukemana.
Jos Davisille Tutu ja muut saman kauden kappaleet olivat vahvasti funk-sävyisiä, Kollaasion näkemys oli vahvasti freehen kallellaan. Tosin sähköisiäkään aineksia ei silti kokonaan oltu riisuttu toteutuksista, sillä Louhivuori ja Lyytinen täydensivät sointikuvaa myös syntsikoilla. Yllättävän tehokkaaksi työkaluksi osoittautui isolta melodikalta näyttävä Lyytisen sähköinen syntsikkaan kytketty EWI-puhallin, jolla pystyi työstämään hyvinkin monenlaista tavaraa.
Vaikka Tenalji von Fersen on kiviseinäinen sali, soundit konsertissa olivat erinomaisia. Äänimies teki hyvää työtä: volyymi oli juuri oikea ja kaikki soittimet erottuivat.
