Laitilasta lähtöisin oleva kitaristi Kari Antila vaikutti pitkään Turussa ennen kuin hän lähti maailmalle. Kari valmistui Helsingin Metropolialta pop/jazz – musiikkipedagogiksi kunnes lähti vaihto oppilaaksi Belgiaan ja jatkoi opintojaan Gentissä missä hän valmistui musiikin maisteriksi. Jazzpiirit siellä tuntuivat viehättävän Karia, koska hän jäi sille tielle. Nyt hän on ehtinyt asua Belgiassa vakituisesti kutakuinkin 10 vuotta. Kari on keikkaillut tänä aikana jatkuvasti Belgissa ja muualla Euroopassa tenorisaksofonisti Andy Declerckin kanssa ja hänet tunnetaan kansainvälisillä areenoilla varmaan paremmin kuin konsanaan kotimaassaan. Suomeen hän tulee kuitenkin yleensä vuosittain soittamaan festivaaleille ja hänet on nähty aikaisemminkin Turun ja Porin Jazzfestivaaleilla.
Tämän vuoden Turku Jazzin avajaispäivänä Kari Antila toi Apollon lavalle täysin kotimaisen ryhmän, mikä koostui suomalaisen jazzin kärkipään soittajista. Antila Group kokoonpanossa soittivat basisti Antti Lötjönen ja rumpali Jaska Lukkarinen sekä viime syksynä Turussa Jazzliiton Yrjö palkinnon pokannut saksofonisti Manuel Dunkel. Yhtye keskittyi soitossaan Antilan omien sävellysten esittämiseen, joissa huokui Karin oppi-isien Philip Catherinen ja Jim Hallin henki.
Kaikki soittajat saivat vuorollaan aikaiseksi maittavia sooloja. Manuel Dunkel solistin ominaisuudessa väänteli tenoristaan takuuvarmoja ja mehukkaan ilmavia “päästöjä”. “Mantegna” soi aloituskappaleena tutusti ja turvallisesti. Sitä seurasi “Nuts of the Night”, mutta “River of Life” sitä vastoin oli uusi kappale. Sitä voi jokainen kuunnella myöhemmin tulevalla albumilla, kun yhtye menee elokuussa studioon äänittämään. Väliin mahtui myös yksi standardi, Richard Rodgersin jo 1930-luvun loppupuolella tekemä kappale“Have You Met Miss Jones”. Kappaleesta on kuultu monien tunnettujen ja tuntemattomien soittajien ja laulajien esittämänä omat versionsa, joista tunnetuimpia on ehkä Frank Sinatran levytys. Antilan oma sävellys “Modally” päätti yhtyeen mainion esityksen.
Ajoittainen ahdistus voi olla tuskaista – nyt se oli kaunista
Vuoden 2009 lopussa julkaistu pianisti Aki Rissasen albumi Beautiful Anxiety on saanut tavallaan jatkoa, kun hän oli koonnut ympärilleen viimeisen päälle vahvan ryhmän kotimaisia jazzikoneja soittamaan samannimisenä kvintetti kokoonpanona Turku Jazzin avauspäivänä. Kokoonpanon line-up lista antoi odottaa suuria tekoja, eikä siinä petytty. Tulos oli vallan erinomainen, jos yleisön reaktiot mitään sanovat. Konsertin jälkeinen palaute oli huikea, kun kuunteli ihmisten mielipiteitä. Soittoa sai kiedottua kuulijan herkeämättömään transsiin, selkäydintä myöten tuntui kihelmöivää jännitettä ja takatukka nousi pystyyn. Nelikko, Verneri Pohjola, Pepa Päivinen, Antti Lötjönen ja Markku Ounaskari maestro Rissasen johdattelemana äityi sellaiseen suoritukseen kuin olisi kuulalaakereilla vierinyt ruudikkaasti kohti taivaanrantaa.
Yhtyeen konsertti oli osoitus suomalaisesta jazzosaamisesta parhaimmillaan. Voisi sanoa, että näin hyvää tekemistä on vaikea löytää edes maailmalla. Tällaista intensiteettiä löytyy harvemmin, huippusuoritus kerta kaikkiaan. Vaikka ei oltukaan “Kivenpyörittäjän Kylässä”, niin tässä esityksessä vierivät kivet rennosti ja taitavan tehokkaasti. Tuloksena oli mielikuvituksellisen raikas ja rehevä svengi, mikä iski astalon lailla kuulijan tajuntaan, kerralla, jottei tarvinnut odotella hiilimonoksidin tajunnan lamaannuttavaa vaikutusta.
Vaikka yhtyeen nimi johdatteli ajatukset Rissasen Beautiful Anxiety albumiin, niin konsertin sisältö ei noudattanut levyn kappaleita, itse asiassa konsertissa ei mielestäni kuultu yhtään kappaletta tältä albumilta. Kappaleet noudattelivat Rissasen aikaisempaa tuotantoa. Aloituskappale oli osuvasti The Opening. Aarre Jalkanen sävelsi noin sata vuotta sitten kansallislaulun nimeltä Kallavesj, josta Aki oli versioinut oman sovituksensa vuodelle 2012. Mikä sen sopivampaa, onhan Aki Kuopion koulukunnan poikia. Oliko uusi versio se parempi kuin alkuperäinen, sitä Aki ei osannut sanoa, mutta ainakin erilainen se oli. Aivan erinomaista soittoa, missä jokainen yhtyeen väkivahvoista soittajista pääsi näyttämään taitojaan. Blind Desert löytyy ainakin kahdelta CD:ltä, One Note Stories ja La Lumiére Noire. Kappale oli kuin tulinen pasaatituuli olisi pyyhkäissyt hiekkadyynien takaa jättäen taakseen sekaisen läpinäkymättömän hiekkausvan. Vernerin trumpetti tallensi tuskan sordiinolla ja nopeasti flyygelitorveen vaihtaen piiskasi räjähtävän raivoisan läpitunkevan tunnepurkauksen kuulijoiden ihmeteltäväksi. Akin sävellys Amorandom oli tehty musiikiksi animaatioelokuvaan, mitä ei nyt nähty ohessa, mutta soitettunakin sitä kelpasi kuunnella. Sitä seurasi Singettes ja viimeisenä kappaleena kuulimme Pulsar nimisen kappaleen, jonka Aki on aikaisemmin vuonna 2008 levyttänyt basisti Joachim Florentin ja vibrafonisti Benjamin Flamentin kanssa.
Torstai-illan konsertit olivat täyttä terästä, ruostumatonta sellaista. Kari Antila Group täytti niiden kuuntelijoiden toiveet, jotka pitävät klassisen kauniista mainstream linjasta, missä kitaran taidokas käsittely jazzin ehdoin täyttää mielen ja tuottaa nautinnollista elämystä. Ari Rissanen on uuden polven modernisti, joka huolehtii kauniisti jazzin perusolemuksesta. Sitä hän kuorruttaa uusilla ajatuksilla ja nuorekkaalla värinällä. Molemmat tavat toivat tällä kertaa vahvan panoksen jazzmusiikin ystävien kuunneltavaksi. Konserteista jää mielikuva ja nautinnollinen muisto taas pitkäksi aikaa muhimaan alitajuntaan. Tällaista on kuultava ja saatava lisää.
