Ensin tilanne vaikutti onnettomalta ja oli epäselvää päästäänkö soittamaan ollenkaan. Ensiapu kuitenkin löytyi ja vibrafoni saatiin “kursittua” kasaan sillä aikaa kun lavalla esiintyi ensimmäinen kokoonpano.
Trio, Mikko Nurmi, Tatu Henttonen ja Mikko Iivanainen, levytti pari vuotta sitten Kaarna yhtyeen ensimmäisen levyn Spring, mikä ilmestyi viime vuonna. Kolmikko oli nyt saanut rinnalle uuden kitaristin, kun Julius Heikkilä oli liittynyt yhtyeeseen. Tämä nelikko aloitti eilen Turku Jazzin tämän vuoden kolmen päivän free jazz teeman, tku_jazz_goes_free, Vimman tummanpuhuvassa konserttisalissa. Konserttisarjassa kolmen päivän aikana esiintyy yhteensä 7 eri orkesteria.
Basisti Mikko Nurmi ja rumpali Tatu Henttonen ovat tuttuja jo pitemmältä ajalta keskenään erilaisten jamitilaisuuksien kautta. Näistä yhteyksistä Kaarna yhtye sai alkunsa joskus kesällä 2008. Talvella 2009 mukaan kuvioihin tuli Mikko Iivanainen ja Kaarna oli siitä alkaen oikea kokoonpano, joka alkoi tehdä keikkaa. Levyn julkaisun jälkeen mukaan tuli kitaristiksi Juha-Pekka Linna, joka oli kuitenkin estynyt ja hänen tilallaan soitti levytyksessäkin mukana ollut Mikko Iivanainen.
Yhtye improvisoi aika vapaasti ja ammensi visionsa rockhenkisyydestä. Siitä syntyi mielikuvamusiikkia, missä psykedeelistä trance-pohjaista avaruusmusiikkia sekoitellaan kauniin ambientin tunnelman kautta jazziin. Mikko Nurmi sanoo löytäneen pohjan Kaarnan musiikilliselle suuntaukselle Marc Ribotin Ceramic Dog levyltä. Ribot’n hienojakoinen tuotanto on innostanut Mikkoa tekemään musiikkia tästä kentästä. Tyylillisesti yhtye liikkui kuitenkin omissa sfääreissään, missä ennalta arvaamattomuus oli yhdistetty sujuvasti sävelletyn musiikin kanssa.
Musiikin sävellyksestä on etupäässä huolehtinut basisti Mikko Nurmi. Hän kertoo tavoittelevansa vapaan improvisaation ja rock-henkisyyden yhdistämistä. Tuloksena on raikashenkistä progerockfuusiota, missä jazz on selkeästi taustalla luomassa oman panoksensa basistin, kahden kitaristin ja rumpujen sähköenergiseen keitokseen. Tulos on aika “jäpikkää”, hyvin tarttuvaa, siinä on tuhtia särmää ja voimaa, mutta myös kaunista balladin luomaa liikutusta. Kokonaisuus oli varsin seesteellistä, rajut rämpytysrevitykset jäivät varsin vähiin. Yhtye pysyi linjakkaan taiteellisella kokonaislinjalla. Esitys perustui suureksi osaksi Spring albumin sisältöön. Pääpaino oli kahden kitaristin yhteissoitossa ja keskinäisessä vuoropuhelussa. Sähköinen lataus oli voimakasta ja kitarat “lauloivat” välillä maagisesti kuin aikoinaan silloin kun Fleetwood Mackin Albatross oli vaikuttava ja mieleenpainuva huippuhitti.
Ranskalaista ennakoimatonta fuusiotaidetta
Vibrafonisti Benjamin Flament johdatteli ranskalaisen MeTaL-O-PHoNE trion toisena esiintyjäkokoonpanona avaruudellisen tyhjyyden pehmeisiin hitaasti leijuviin tuulenvireisiin. Vaikka vibrafoni ei ole kovin yleinen soitin musiikin piireissä, niin jazzmusiikkiin sen omanlaisensa herkän viriili soundi sopii mainiosti. Jazzin harrastajat muistavat varmasti sellaiset nimet kuin Lionel Hampton tai Milt Jackson, jotka toivat vibrafonin näkyvästi esille jo 60 vuotta sitten. Johtosoittimena sitä ei kuitenkin voida pitää kovin yleisenä kaikesta huolimatta. Uudet tuulet ovat puhaltamassa tässä suhteessa myös Suomessa, kun Panu Savolainen on noussut raketin lailla esille loistavana vibrafonin hallitsijana.
Flamentin “työväline” oli saatu parsittua kasaan. Ainakaan ulkoisesti siitä ei voinut huomata mitään, enkä ainakaan itse havainnut soundissa mitään erityistä vikaa. Toisaalta oli vaikeata asettua soittajan rooliin tällaisen episodin jälkeen. Benjamin tuntui kuitenkin olevan täysin tasapainoisessa vireessä ja näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hänellä tuntui olevan loistava kyky palautua hermoja rassaavasta tilanteesta. Vibrafoni sai teräksen raastavan sähköisen kosketuksen kautta räjähtävän kumean kaikupohjan, mitä Benjamin johdatteli mielenkiintoisesti lentävän karheasti.
MeTaL-O-PHoNE kulki hyvin Flamentin luoman vibrafonin monimuotoisen äänimaailman kautta rauhallisuuden tyyssijaan välillä raadollisen purkautumisen kautta. Indonesialainen gamelan musiikki, rock vivahteet ja suoraselkäinen improvisointi on ollut yhtenä osana tämän trion musiikin luomisessa. Gamelan sellaisenaan on varsin yksitoikkoista, mutta länsimaiset perussoittimet, Elie Duris, rummuissa ja belgialainen Joachim Florent kontrabasson varressa, loivat MeTaL-O-PHoNE yhtyeen musiikkiin aimo annoksen tyrnevää rytmistä rouhetta. Soittajien keskinäinen ja läheinen yhteispeli oli taidokasta, rautaista ja tiivistä.
Yhtye soitteli uusimman albumin sisältöä edeten tiukan imevästi kuin radallaan kolkuttava gamelan juna Indonesian rehevässä sademetsässä luoden raukean rauhallisen suojamuurin ympärilleen. Välillä oltiin puolipimeässä luolastossa hämärien mielikuvien järjestäytymättömissä äänikuvissa. Epämääräiset pelkotilat saattoivat välillä ilmaantua häiritsemään mielenrauhaa. Vaistonvarainen rymistely jatkui vaihtelevasti, rumpujen rytminen tehokkuus ja jousella vedätetyt paksukielet lennättivät yhtyeen innostuneesti tuimaan loikkaan. Taas tultiin takaisin seesteiseen vaiheeseen, missä kuulijan ajatukset ajautuvat tyynen ja hiljaisen laguunin rannalle. Siellä lämpimässä ilmanalassa voisi rauhallisesti katsella sinistä taivasta, laittaa silmät kiinni ja antaa mielihyvän vallata arkisen aherruksen kiireet.
MeTaL-O-PHoNE oli erinomaisen kiinnostava yhtye. Hienoinen ambientti tunnelataus ja lievä avant-garden kosketuspinta yhdistettynä gamelan musiikin yksinkertaiseen äänitaustaan ja rockin hakkaavaan tehokkuuteen muovasivat yhdessä voimakkaan seikkailevan värähtelyn, mikä jäi mieleen. Esitys oli kaiken kaikkiaan uudenaikaista ja rehevän miellyttävää kuunneltavaa.
