32. Vilnius Jazz Festival, Vilna, Liettua 16.–20.10.2019
Vilnius Jazz Festival käynnistettiin vuonna 1988 lähtökohtanaan esitellä improvisoitua musiikkia mainstreamin ulkopuolelta. Tämänkertaisen, järjestyksessä 32. festivaalin teemoja olivat muun muassa free-veteraanien ja nuoremman polven kohtaaminen yhteisissä kokoonpanoissa, modernit äänimaailmat sekä liettualaisen jazzin integroituminen kansainväliseen kenttään.
Eri ikäpolvien vaikuttajien kohtaamiseen osallistuivat esimerkiksi Alexander von Schlippenbach (s. 1938), joka vieraili pianistina portugalilaisessa Rodrigo Amado Motion Triossa sekä norjalaisen kompin kanssa esiintynyt saksofonisti David Murray (s. 1955).
Liettualainen improvisoitu musiikki on vahvassa nousussa. Sen tunnetuin lähettiläs on monipuhaltaja Liudas Mockūnas, jota kuultiin nyt liettualais-norjalaisessa kimpassa. Kansainvälisesti meritoitunut on niin ikään vaikkapa Sheep Got Waxed. Sen perustivat Simonas Šipavičius, Paulius Vaškas ja Adas Gecevičius opiskeluaikanaan 2010, ja maailmalla se on keikkailut samanhenkisen hollantilaiskvartetin Tommy Moustachen kanssa projektinimellä Tommy Got Waxed.
Promoottori Antanas Gustysin henkilökohtaisia huipentumia oli kahden amerikkalaisen tienraivaajan The Art Ensemble of Chicagon ja Sun Ra Arkestran tuominen Vilnaan. The Art Ensemble of Chicago ammensi 1960-lukulaisesta visiosta avantgarde-jazzista uutta luovana voimana. Sun Ra Arkestran vierailu vuorostaan kunnioitti ryhmän perustajan Sun Ran pitkäaikaisen yhteistyökumppanin sekä kollektiivin nykyisen taiteellisen johtajan Marshall Allenin toukokuista 95-vuotispäivää.
Tapahtumassa palkittiin kaksi liettualaista alan toimijaa. 14. Vilnius Jazz Young Power -kilpailun voittaja tuubavetoinen trio Kanalizacija. Sheep Got Waxedin saksofonisti Simonas Šipavičius taas meritoitiin 16.:na liettualaisen jazzin edistäjänä.
Festivaalin pääkonsertit järjestettiin Vilnan venäläisessä teatterissa. Sen aulatiloihin oli pystytetty Sigitas Kondratasin valokuvanäyttely, jossa hän tutki jazzia ja muusikoita persoonallisella otteella. Esimerkiksi saksofonisti Charles Gaylen profiili näytti jylhältä veistokselta isossa vedoksessa.
Festivaalilla saattoi törmätä myös Vladimir Tarasoviin, joka on asunut ja työskennellyt Vilnassa vuodesta 1968, vaikka syntyikin Arkangelissa. Hän oli raivaamassa tietä vapaalle ilmaisulle ensimmäisten joukossa GTC-triossa 1970-luvun alusta lähtien. Tämän vuoden tapahtumassa hän ei esiintynyt mutta kävi tervehtimässä ensimmäisiä avauskonserttiin saapuvia epämuodollisesti.
Kelloseppiä ja lekamiehiä
Monipuhaltaja Liudas Mockūnas, pianisti Arnas Mikalkėnas ja rumpali Håkonas Berre tarjosivat yhden Vilnan jazzien vahvimmista esityksistä. Paikallisessa musiikki- ja teatteriakatemiassa (Lithuanian Academy of Music and Theatre, LAMT) niin ikään opettavalla Mockūnasilla oli muun muassa erilaisia saksofoneja sekä harvemmin jazzissa kuultu kontrabassoklarinetti. Sen ääniala ulottui nimen mukaisesti hyvin alas, ja erilaisin läppäkäsittelyin ja suukappaleen maiskautteluin, poksautteluin, naksautuksin ja muine manipulointeineen siitä lähti koko festarin vakuuttavin puhallinsaundi.
Berre on saman koulukunnan rumpusetin työstäjä. Pienehköstä satsista irtosi krahinaa, kihinää, sihinää, kynsimistä, tussahtelua, kirkunaa ja muita eri soittotekniikoista juontuneita ääniä kapuloin, malletein, sudein, kämmenin, kynsin, puurasian avulla, erilaisin puikoin, jousella ja ties millä.
Mikalkėnas oli vastavuoroisesti minimalistisen ekonominen pianon ääressä, mikä tasapainotti trion kokonaissointia. Äänikuvan rekonstruointi tuotti kaikin puolin nautittavia elämyksiä saman kolmikon Plunged-albumin (2017) riskejä kaihtamattomassa hengessä. Paikoin ilmaisu kanavoitiin vapaapudotukseksi, jossa Mockūnas tuntui miltei puhaltavan torvensa putket suoraksi ja lehden sälöille.
Yhtä lailla säväytti belgialais-ranskalainen kolmikärki Manuel Hermia, saksofoni, Valentin Ceccaldi, sello ja Sylvain Darrifourcq, rummut ja lyömäsoittimet. Koplan musiikki syntyi aidosti livenä ja äänimaailma avautui kuuloaistin lisäksi silmien avulla, kun pääsi näkemään, miten kaikki puhinat, vingut, kilahdukset, kaappikellon heilurin ja koneiston nakutukset ja muut mielikuvitusta kutkuttavat aksentit luotiin.
Kuvallisuus yhdistyi ajatuksissa surrealistiseen visuaaliseen jatkumoon, jonka tekijöinä olisivat voineet olla yhdessä Luis Buñuel ja Alfred Hitchcock. Yhtyeessä vakuutti myös äärimmilleen viety dynamiikka, joka ilmeni kuiskauksen omaisesta saksofonin käsittelystä syntyneestä hauraasta äänentapailusta räjähtäviin fortejen vyörytyksiin. Instrumentaatio avasi lisäksi monenlaisia kiinnostavia mahdollisuuksia vaikkapa perinteiseen pianotrioon verrattuna: sello saksofonin ja rumpujen rinnalla on kiehtovan moni-ilmeinen soitin alataajuusmöyrystä lyömäsoittimen kaltaisiin iskuihin ja hivelevistä melodiarakenteista ylä-äänillä leikittelyyn.
Äänien anatomiasta sekä sointien rakenteista, niiden purkamisesta ja jälleen uudelleen kokoamisesta muodostui kiehtovia kollaaseja, joiden rekonstruktiot kipinöivät värejä, sävyjä ja muotoja. Soitteita oli settiin poimittu ainakin levyltä God at the Casino (2018), ja niiden nimistö ilmensi absurdin tajua samassa hengessä kuin edesmenneen Esbjörn Svenssonin trion levytyksissä. Sali taputti sinnikkäästi ja sai encoren. Bändi näytti aidosti nauttivan soittamisesta ja näytti sen myös. Lisävedon jälkeenkin yleisö osoitti suosiotaan niin vimmatusti, että trio näytti hämmentyvän innostuksesta lavalle kumartamaan palatessaan ja osoitti vielä sydänkäsimerkein, että heitäkin lämmitti illan anti.
Vapaalla kädellä maalasi Tommy Got Waxedkin. Hollantilaisen kvartetin ja liettulaisen trion yhteensulautuma lappoi pataan aineksia kokonaisen siirtomaatavarapuodin valikoiman edestä. Porinaa, mättöä ja mäiskettä maustettiin vielä hassuin sämplein sekä salamana vedosta toiseen muokatuin ottein.
Lavalla kokoonpano soitti symmetrisessä muodostelmassa kasvotusten ja ikään kuin toisiaan vastaan. Saksofonistit olivat lähinnä salia, sitten kitaristit ja rumpalit hollantilaisbasistin toimiessa keskipisteenä lavan perällä. Tuloksena oli äärimmäisen kurinalaista soittoa Dream Theaterin malliin. Raskaimmillaan menossa taas oli samaa mynssiä kuin Toolissa, kahjoimmillaan taas muistin periltä pulpahti thrash/punk-vaihteella kohkaava Beastie Boys. Kaverukset paiskoivat toisilleen soonisia irtopalloja ja ilmeistä näki, että koko remmi nautti tilanteesta.
Jotain ennalta-arvaaamatonta edusti myös Rodrigo Amado Motion Trio feat. Alexander von Schlippenbach. Portugalilaisen saksofonistin Rodrigo Amadon, sellisti Miguel Miran ja patteristi Gabriel Ferrandini ulosannin hyperimpulsiivinen ja hektisen kineettinen jytä vei vinhasti vauhtisokeuden partaalle. Vastavoimasta huolehti 81-vuotias pianisti Alexander von Schlippenbach, joka balansoi soivaa kokonaisuutta äärimmäisen harkitulla työskentelyllään.
Schlippenbachin hallitsemissa jaksoissa kuuntelijalle tarjoutui suvantoja nuorempien muusikoiden kuunnellessa toisiaan hiljaisuutta vasten. Sen myötä kvartetista löytyi aivan uusia ulottuvuuksia ja musiikista muovattiin abstrakteja ääniveistoksia. Ilman niukkuudesta ammentanutta free-konkaria tulos olisi jäänyt vain ankaraksi kaahaukseksi.
Maineen kaikuja
Sun Ra Arkestra soitti Vilnassa kaksituntisen konsertin, jossa pääosassa oli musiikki vaikkapa yhtyeeseen liittyvällä mytologialla revittelyn sijaan. Toukokuussa 95 täyttänyt Marshall Allen vastasi musiikillisesta johdosta. Allen viihtyi liikkeessä soittaen läpi illan saksofonia, huilua ja EWI:ä. Välillä hän välitti ideoitaan ilmoille myös sormiolla sekä puheen ja laulun muodossa. Allen asteli usein puhallinsektion viereen kapellimestariksi palaten kuitenkin aina eturiviin esittelemään soittotekniikkojaan, joista yhdessä hän hönki suukappaleeseen irrottaen kätensä fonista.
Sun Ra Arkestrassa vakuutti läsnäolo. Ulkokohtaisen shown huitaisun sijaan kollektiivi tuntui elävän oikeasti hetkessä ja kehittivän yhteyden yleisöön. Siinä auttoi muun ohella se, että kopla kävi komppia lukuunottamatta kiertämässä kulkueena salissa soiton katkeamatta.
Space Is the Place -osaston lisäksi komppania tarjosi intensiivisessä setissään aikamatkan halki mustan musiikin historian. Setissä kaikui kaikkea minstrel-esitysten ”Sometimes I’m blue, sometimes I’m happy” -huudahduksista freehin ja edelleen moderniin minimalismiin. Erityisen säväyttäviä vetoja olivat pari standardia, joista molemmista työstettiin kauniit, harmoniset ja muotopuhtaat soitteet ilman ironista suodatusta.
Illan alkupuolella soitettiin kihisevän kuuma lattariversio Stranger in Paradisesta, joka perustuu Alexander Borodinin Prinssi Igor -oopparassa (1890) kuultavan kappaleen Gliding Dance of the Maidensin melodiaan. Lataus oli huikea. Konsertin kohokohtia oli myös ehtoon jälkipuoliskolle sijoitettu When You Wish Upon a Star, Disney-sävelmä animaatiofilmistä Pinokkio (1940). Siinä sivutun kuvannollisen tähden Arkestra kohotti radalleen.
Verevän Sun Ra Arkestran rinnalla The Art Ensemble of Chicago vaikutti lähes vaisulta. Tunnin ja vartin mittainen viisikymmenvuotiskonsertti avattiin lavalle marssilla. Sitten kokoonpano istuutui pysytellen pääosan illasta penkeillään basisteja ja lyömäsoittajia lukuunottamatta.
Yhtyeen soinnissa haettiin yllättävyyttä. Alun sointitapailusta sekä ääni ja vastaus -leikittelystä irtauduttiin kommunoikointiin, jossa kaikki ideat tuntuivat passeleilta. Lähtökohtaisesti musiikki on kuuntelua, muusikoiden keskinäistä vuorovaikutusta ja kanssasoittajien ideoihin reagointia näin tavoitetut säikeet yleisölle solmien mutta The Art Ensemble of Chicagon lavaolemuksesta se ei välittynyt aivan välittömästi. Nykykatsannossa operointi vaikutti tarkasti kontrolloidulta ja organisoidulta.
Vaikutelmaa vahvisti kokoonpanon kolmen konkarin, multipuhaltaja Roscoe Mitchellin (s. 1940), rumpali-lyömäsoittaja Famoudou Don Moyen (s. 1946) ja trumpetisti Hugh Raginin (s. 1951), stoalainen pönötys. Ajatustenvaihto joko hoidettiin vanhasta tottumuksesta elein tai sitten telepaattisesti, sillä sanoja ei juuri vaihdettu yhtyeen sisällä sen paremmin kuin yleisön suuntaan koko rupeaman aikana.
The Art Ensemble of Chicagon nuoremmista vahvistuksista erottuivat sellisti Tomeka Reid, italialainen kontrabasisti Silvia Bolognesi ja senegalilainen lyömäsoittaja Dudu Kouatè. He edustivat selkeimmin Chicagossa 1965 perustetun Advancement of Creative Musicians (AACM) -yhdistyksen arvoja vaalia, esittää ja levyttää vakavaa ja alkuperäistä musiikkia.
Agendasta muistutti osaltaan myös Ian Pattersonin esitelmä Great Black Music: From Africa to Saturn and Beyond, joka oli sisällytetty festivaaliohjelmaan. Irlantilainen All About Jazz -toimittaja kartoitti tiiviisti mustan, uusia ilmaisukeinoja etsivän musiikin vaiheita Fisk Jubilee Singersin perustamisesta 1871 oopperasopraano Jessye Normaniin ja edelleen Vilnassa konsertoineisiin amerikkalaislegendoihin. Ydinajatukseksi kirkastui vapaata sävelilmaisua kuvaava maksiimi: ”Free on harhaanjohtava termi, sillä sellaiseksi kutsutun musiikin soittaminen vaatii valtavasti kurinalaisuutta.”
Vapauden eetosta ja realismia ilmensi niin ikään David Murray. Saksofonisti-bassoklarinetisti sekä norjalaiskaksikko Ingebrigt Håker Flaten, kontrabasso, ja Paal Nilssen-Love, rummut, päättivät konsertillaan tämänvuotisen festivaalin. Monta asiaa leikkasi kultaisesti setissä, sillä katsomo eläytyi kuultuun vahvasti.
Murray soitti laajalla skaalalla lämpimästä maalailusta rajuihin revityksiin, joissa hän otti vasemmasta jalasta tukea putkelleen. Ohjelmassa oli muun muassa maestron oma Fast Life, Carole Kingin (You Make Me Feel Like a) Natural Woman sekä encorena soitettu Duke Ellingtonin Chelsea Bridge. Osuvilla valinnoilla oli keskeinen vaikutus yleisön intoon, sillä tuttuja teemoja oli inspiroivaa tapailla muusikoiden kanssa katsomosta kantautuneesta hyräilystä päätellen.
Monet muodot
Uusia tansseja? Liettualaisen Milasius Power Bandin keikasta tuli ensimmäisenä mieleen Kauko Röyhkän toisen albumin nimi. Kitaristit Juozas Milašius ja Audrius Kalytis nimittäin askelsivat pedaleillaan niin, että saliin touhu näytti jonkinlaisen tanssin askelilta. Kuului vain naksahtelua ja aina välillä ilmoille ampui koko kehoa raastava aggressiivinen äänipiikki, jota joukon kolmas jäsen, elektroniikasta vastannut Darius Čiuta osaltaan buustasi.
Alataajuuksien äänenpaine kutkutti kivasti mutta samassa signaalissa oli mukana myös telaketjutraktorillinen säröä volyymi-asetuksella 11 Spinal Tap -tyyliin. Kun lisäksi sama kuvio toistettiin toistamistaan tunnin aikana vain pienin muutoksin ja ilman muita elementtejä, kuuntelija jäi pohtimaan konseptin jujua. Yleisön sietokyvyn kokeileminen? Koltiaisten kolttostelu? Laitteiden koeponnistus? Keisarin vaatetuksen puuttumisen ihmettely? Ehkä vähän kutakin. Ainakin oikeasta pa-kaapista kuului kummaa rahinaa ja ilmassa leijui ylikuormitettujen sähkökomponenttien katkua, kun salin ovien käymisestä aiheutunut ilmavirta levitti käryä saliin.
Ganelin-Vyšniauskas-Pashkevich-Gotesman perustuu liettualaisen pioneeripianisti Vyacheslav Ganelinin tähtivitjoihin. Nyt joukossa musisoivat muun muassa latvialainen fonisti-huilisti Deniss Pashkevich ja liettualaisen jazzsaksofonismin isäksikin kutsuttu Petras Vyšniauskas.
Konsertin alun 1970-lukulaisesta synapulputuksesta irtauduttiin vaihtuviin tunnelmiin, joissa korostui kahden puhaltajan avainrooli ilmaisun kannattelijana, eteenpäin viejänä ja kohauttajana – encoren päätteeksi kuullun Vyšniauskasin soolon lopuksi hän karjaisi niin, että kanssasoittajat näyttivät säpsähtävän.
Festivaalin avauskonsertissa huomio kohdistui vastaavaan irtiottoon. Sofía Rein duettokumppani Jean-Christophe Maillardin sazbasso erottui instrumenttina muista Vilnassa kuulluista kielisoittimista. Se muistutti nimensä ensiosan mukaisesti turkkilaista pitkäkaulaista perinnesoitinta, jälkiosa taas viittasi siihen, että mikityksen ja efektoinnin avulla Maillardin vuodesta 2002 käyttämä instrumentti toimii lisäksi bassona, lyömäsoittimena ja minä tahansa, mitä siihen pluggasi – ”minulla on kokonainen orkesteri käytössä”, kuten Maillard ylpeili esittelyspiikissään ja kertoi että soittimia oli maailmalla noin 40 kappaletta.
Paikallisia tulokkaita esiteltiin festivaalin mittaan Paviljonas-klubilla. Kolmeen iltaan oli koottu kahdeksan esiintyjää. Kuullun perusteella fuusio eri muodoissaan oli arvostettua. Päälinjasta poikkesi positiivisella tavalla avantgardesti räiskynyt Danceable, jonka soitinnos ulottui sähköviulusta läppäriin, ja jonka jäseniin lukeutui kaksi tanssijaa. Eri taidemuotojen yhdistäminen tuotti keikan, jossa musiikkia avarrettiin liikekielellä.
Pienessä yhteisössä osaajille on kova kysyntä. Esimerkiksi monipuolinen rumpali Kristupas Kmitas soittaa useissa eri kokoonpanoissa kulloiseenkiin konseptiin hienosäädetyllä tyylillä.
Silmäänpistävää oli myös liettualaisten naismuusikoiden vähäisyys lavalla. Kohdalle sattuuivat ainoastaan Danceablen viulisti-laulaja Dainora Tulgirdas Aleksaitė sekä Vilnius Jazz Young Power -finalisteihin yltäneen I’m Out -trion kitaristi Klaudija Indriliūnaitė ja huilisti-basisti Mėta Gabrielė Pelegrimaitė.
Vilnius Jazz Young Power -finalisteiksi oli puolestaan valittu neljä kandidaattibändiä, joista osassa oli niin ikään yhteisiä jäseniä. Voittajaksi nimettiin Kanalizacija, jossa soittavat kitaristi Dominykas Norkūnas, tuubisti Simonas Kaupinis ja rumpali Ignas Kasikauskas
