Keskiviikon ilmaiskonsertti tarjonta Jazz Street Stagella oli yhtä jazzin juhlaa. Isot orkesterit pauhasivat täyttä laukkaa ja väliin mahtui perinteikästä kvartettijazzia tukevasti suomalaisvoimin.
Puoliltapäivin lavalle astui kymmenet vuodet, käytännössä 60 vuotta, suomalaisen jazzin kehityksessä mukana ollut alttosaksofonisti ja klarinetisti, säveltäjä ja sovittaja Pentti Lasanen. Hän ei paljon esittelyjä kaipaa. Hän on yksi Suomen jazzhistorian ikoneista, elävä legenda. Lasanen nousi lavalle ison orkesterinsa kanssa. Yhdeksänhenkinen Pentti Lasanen Big Swing Orchestra koostuu paljon nähneistä ja pitkän uran tehneistä soittajista. Lavalla oli Lasasen lisäksi kolme muuta saksofonistia Arto Lehtola, Mikko Mäkinen ja Joonatan Rautio. Vahvaa vaskisoitinryhmää täydensivät trumpetisti Sami Pöyhönen ja pasunisti Raimo Näätänen. Rytmityksestä huolehti kolmikko Petri Krzywacki, kitara, Pekka Sarmanto, basso ja Jari Karvonen, rummut. Lisäksi mukana oli laulusolistina Minna Lasanen. Tämän nähdessä tulee mieleen big bändien kulta-ajat 1930-luvulta, mistä myös kuultu musiikki ammensi alkuvoimansa.
Pentti Lasanen aloitti konsertin tuttuun hyväntuuliseen tyyliinsä pienellä huumorilla höystetyllä ”spiikkauksella”. Yhtye oli pukeutunut tyylikkäästi smokkeihin, joita yleensä nähdään iltatilaisuuksissa. Avauksessaan Lasasen kehotti yleisöä ajattelemaan niin, että tämä tilaisuus on vain näytösluonteinen juttu ja aikainen sellainen, joten on turha miettiä pukukoodia. Swing oli 1930- ja 1940-luvuilla nuorisomusiikkia ja se osuus on ehkä kulutettu loppuun eikä yhtyeellä ole tarkoitus soittaa pelkästään tämän kauden teoksia. Pidämme kuitenkin sen ajan tavasta soittaa totesi Lasanen ja siitä homma lähti käyntiin varhaisella swingkauden Count Basien orkesterin meiningillä, April In Paris.
Yhtye jatkoi enemmän ja vähemmän tutuilla evergreen -kappaleilla. Lasasen mukaan nämä evergreenit edustivat loppujen lopuksi kuitenkin vain promillen luokkaa siitä kokonaistuotannosta, mitä 1930- ja 40-luvuilla tehtiin. Näin edettiin Bye Bye Blackbirdin ja Sundayn tahdissa. Seuraavaksi lavalle nousi päivän laulusolisti Minna Lasanen. Pentti sanoi, että 20 vuoden aikana hän on esiintynyt tyttärensä kanssa yhdessä viisi kertaa. Ensin alkuun puhuttiin, että tytär ratsastaa isänsä nimellä, mutta nyt tilanne on kääntynyt niin päin, että Minnasta puhuttaessa todetaan hänen isänsä olevan se Pentti Lasanen. Näin se kääntyy aikojen saatossa. Minna lauloi ensin hieman enemmän bluesversioksi käännetyn kappaleen Willow Weep For Me ja reippaan menevän It’s Alright With Me. Sitten orkesteri jatkoi kappaleilla The Midnight Sun Never Sets ja Sweet Georgia Brown. Seuraavaksi päästiin bluesin pariin, seurasi nimittäin ”pirun pitkä kappale bluesia, sillä vähän jokainen sooloilee matkan aikana, mutta sitähän te joudatte kuuntelemaan tässä auringon paisteessa”, totesi Lasanen.
Tämän jälkeen mentiinkin sitten pitkälle jazzin historiassa taaksepäin, kuulimme vuonna 1911 sävelletyn kappaleen Alexander Rag Time Band, jota voitaneen pitää yhtenä ensimmäisistä jazzstandardeista kautta aikojen. Sitä seurasi Count Basien Down For The Double. Minna jatkoi hyvin tutulla On The Sunny Side Of The Street, Moonlight In Vermont ja päätti osuutensa räväkällä Well Alright, Okay, You Win. Matka Swingin pyörteissä jatkui vielä kappaleella I Got My Love To Keep Me Warm. Lopuksi Lasanen sanoi olevansa liian vanha nousemaan toista kertaa lavalle ja saattaa jopa käydä niin, että aplodit loppuvat, jos niin tehdään. Siksi soitamme suosiolla yhden ylimääräisen kappaleen ja näin kuulimme lopuksi raivoisan Louis Priman säveltämän ja Benny Goodmanin orkesterin tunnetuksi tekemän kappaleen Sing Sing Sing, missä legendaarinen Gene Krupa takoi rumpuja sydämensä kyllyydestä.
Swingin tyylikästä ja hyväntuulista menoa on mukava kuunnella aika ajoin, sillä se saa hyvän mielen aikaiseksi. Kun tähän konserttitilaisuuteen saatiin mukaan vielä auringonpaistetta, niin navakan kylmästi puhaltaneesta tuulesta huolimatta raatihuoneen viereinen mäki oli täynnä innostuneita kuulijoita.
Seniori johti nuorempiaan huimaan menoon
Saksofonisti Eero Koivistoinen kuuluu niihin pitkänlinjan suomalaisiin jazzmuusikoihin, joka teki jo 1970-luvun alussa suomalaisuutta tunnetuksi Yhdysvalloissa opiskellessaan Bostonissa. Hänet tunnetaan myös merkittävänä säveltäjänä, sovittajana ja opettajana. Hänellä on myös kasannut lukuisia projektiyhtyeitä erilaisiin musiikin produktioihin.
Eilisessä ilmaislavan iltapäiväkonsertissa Eero Koivistoinen Quartet esiintyi kokoonpanossa nuoremman polven soittajien kanssa. Eeron ohella lavalla oli tällä kertaa pianon koskettimilla Alexi Tuomarila, Eero Seppä komppasi basson varressa alkuperäistiedoista poiketen Jori Huhtalan sijasta ja rumpuja takoi Jussi Lehtonen.
Kvartetti oli mahtavan hyvässä iskussa ja kuulimme kerrassaan loistavia sooloja. Eeron ”piippu” suorastaan roihusi liekkimeressä kuumana kuin ”Turusen pyssy” ja Alexi sai runsaasti tilaa näyttäviin juoksutuksiin pianon koskettimilla. Kuulimme kappaleet Net Island, Katalonia, Hatty Hatty sekä Bob Dylanin sävellyksen The Times They Are A’changin, johon Alexi oli tehnyt sovituksen. Esitys oli taas kerran erinomainen näyttö suomalaisten jazzsoittajien maailmanluokan osaamisesta.
