Ruotsalaismuusikoista kootun muusikkoryhmän kanssa Kimball kiertää ympäri maailmaa esittämässä Toto-repertoaaria. Teltantäyttä yleisöä hemmoteltiin nytkin Toton maukkaimmilla hiteillä ja myös uusilla lauluilla, teeman ollessa ”An intimate performance with Bobby Kimball”. Illan ohjelmassa riitti muillakin esiintyjillä vauhtia, mutta jostain syystä järjestävä taho oli jättänyt tanssilattian pois. Joka tapauksessa kyyti oli melkoista ja yleisö tyrmättiin istualleen.
Toton karriääri on rockissakin poikkeuksellisen glamour-henkinen ja lähes taianomainen; Grammyja on tullut solkenaan, levyjä on myyty miljoonia, lukuisat reunion-sessiot ovat olleet menestyksiä. Rock-klassikkoja on syntynyt kuin tehtaassa: Rosanna, Hold the Line, Africa jne.
Toto-laulujen sävelsuhteet ovat äärimmäisen haasteellisia – Kimballin ääniakrobatia ja mieslaulajaksi ällistyttävän korkealta menevät sävelkulut tuottavat vaikeuksia jopa nuorille hevitenoreille. Ilmankos Toton lauluja onkin versioitu ja käännetty kovin vähän; laulu ei useimmille solisteille vain luonnu – ei ainakaan originaalisävellajeissa, ja madallukset veisivät lauluista terän.
Vaikea sanoa, miten ”intiimi esiintyminen” setti oli, mutta laulajana Kimball ei pettänyt nytkään; 65-vuotias veteraani on pitänyt itsensä ja äänensä kunnossa. Toton vaikeat falsettihypyt ja voiman käyttö ylärekisterissä taittuivat edelleen vaivatta. Ilmeisesti hänellä on jokin aivan poikkeuksellinen kurkku. ”Korkealta ja kovaa” pudottelevat hevitenorit ovat melkein kaikki päättäneet päätoimisen laulu-uransa nelikymppisenä. Osa on jo ehtinyt päättää itsensäkin, mutta miehen äänialan aleneminen iän myötä on vääjäämätön tosiasia. Led Zeppelinin Robert Plantin tyylikin on nykyisin ”leppoisaa pappa-laulelua”, jos sitä vertaa yhtyeen intensiiviseen kulta-aikaan – tosin sellaisenaan oikein rentouttavaa.
Menestyslauluja enemmän minuun on vaikuttanut vahvemmin Toton tiukka ja keskittynyt soittotapa, kekseliäät intervallit laulumelodioissa ja tietysti huippukitaristi Steve Lukather. Tarvitaan näköjään kaksi kitaristia luomaan lavalla Lukather-tunnelma – itse olisin veikannut kolmea –, mutta vakuuttavasti ja todellisuustajuisesti Sayit Dölen ja Tommy Denander pudottelivat mestarin taiturimaiset licksit, huiluäänet ja pramean soundin.
Lukatherhan tunnetaan myös hyvän maun rajoja toisinaan koettelevasta lavahuumoristaan ja kyvystään ottaa yleisönsä, mutta hänen seuraajansa tekivät töitä maltillisesti. Basisti Ken Sandin tuki kitaristeja hienosti. Kosketinsoittaja Jo Nilsson oli erittäin hyvin perillä Toton laulutavasta ja tuki erinomaisesti hyvässä vireessä ollutta Kimballia.
Ruotsalaiset tekevät aina perusasiat kuntoon ennen keikoille lähtöä ja bändissä oli paneuduttu nytkin Toton vaateliaaseen, neliääniseen stemmalauluun. Vahvasti synkopoitu ja koukkuinen Toton musiikki ei salli rumpalinkaan (Pontus Enborg) tyytyvän pelkkään taimaukseen ja perinteisten ”kakkosen ja nelosen” korostamiseen tahdittamisessa.
Hieno ja tosioloinen ilta, mutta kyllä bändi soitti lujaa! Korvat vinkuivat vielä yölläkin – tästä nuhteet miksaajille. Järjestävän tahon täytyisi myös laittaa korvatulppia aina tarjolle, kun heavy bändejä on ohjelmassa. Eipä silti, tulppia olisi tarvinnut jo aiemmin viikolla, kun Lahti Sinfonia veti ”heavy tähtipölyä” jazzillisesti.
Blues on parantaja
Ismo Haavisto oli Lahti Big Bandin solistivieraana. Haavisto on laulaja, harpisti ja kitaristi – oikeastaan tässä tuli ilmaistua myös vaikuttavuusjärjestys (sikäli kuin sellaista voi normatiivisesti laittaa sarjaan).
Haavisto laulaa jämäkästi, säksättävään rokkityyliin. Repertoaarin edustaessa tyylipuhtaasti rytmibluesia ja shufflea tämä onkin oikeastaan ainoa vaihtoehto. Jazzlaulajaksi hänestä ei vielä ole, muttei hän sitä esitäkään. Blueslaulajana hänen on vielä kehityttävä sinisten nuottien taivuttelijana.
Onnistunut harppuvalinta takasi muhkean soundin ja bluesille ominainen nuottien taivuttelu (”bending the notes”) kävi jo paremmin. Kitaristina hän innosti vähemmän, erityisesti runsaan manerisminsa takia. Pentatonisissa skaaloissa ei tietenkään ole sinänsä mitään vikaa, mutta niihin hieman turtuu pitkässä setissä.
Lahti Big Band pääsi varsin helpolla tästä keikasta. Jazzillisesti ehdottomasti parasta antia oli kahden naisvokalistin numerot session alussa. Bluespohjaisiin numeroihin tehdyt puhallinriffit olivat melko standardinomaisia ja lyhyitä, solistiset osuudetkin jäivät nyt hieman ohuiksi.
Big bandin repertoaarin tulisi olla monimuotoinen pitääkseen kuulijan mielenkiintoa yllä. Kolmisointuinen rytmiblues on siksi kaavamaista musiikkia, että sitä täytyisi monipuolistaa. Jo oktaavimuutoksin ja transponoimalla sävelmiä ylöspäin laulun edetessä (kuten F-duurista Fis-duuriin ja siitä edelleen G:hen jne.) saa ihmeitä aikaan. Mm. Duke Ellington teki niin.
Tämä tietysti edellyttää, että vokalisti pystyy seuraamaan mukana, ja sikäli kuin olen tätä kotimaista rytmilaulajakuntaa tarkastellut, niin jotensakin ”yhden duurin laulajista” on muodostunut kuva. Toisaalta biisit eivät ole pyhäinjäännöksiä eikä live-keikka ole mausoleumi – jos Chuck Berry tai Ella Fitzgerald nyt sattuikin esittämään tämän styken E:ssä, se ei tarkoita, että nykypolven täytyy siihen sitoutua.
Haaviston omat biisit eivät oikein iskeneet kipinää. Ison orkesterin repertoaaria voisi laajentaa vaikkapa Blues Brothers-elokuvien tyyliseen, riehakkaaseen souliin sekä Edgar Winterin puhallinsovituksiin (Jive, jive, jive; Keep playing that old rock & roll jne.). Illan aikana oli tilaisuus kuulla pari esitystä Fats Domino-tyyliin, ja Haaviston kannattaisi itse asiassa perehtyä maestron laajaan tuotantoon tarkemmin (Blueberry Hill ym.); Dominon hieman melankolinen ja laiska laulutapa sopisivat hänelle ja mestarin triolikomppi toimii big bandillä hyvin.
Orkesterin esitystapaa voisi myös miettiä; ollako ”jäyhän asiallisia, mirrit kaulassa”-tyyliin – vai irrotella sydämensä kyllyydestä. Kannatan jälkimmäistä nyt vallinneen perustyylin sijaan. Blues on todellakin parantaja, mutta tervehdyttävän vaikutuksen aikaansaaminen vaatii hieman toisenlaista lähestymistapaa kuin rutiinomainen yleislinja. Kahden naisen taustalaulu meni periaatteessa oikein, joskin se häilyi välillä koomisen rajoilla.
Lahtelainen muusikko on julkaisut jo kuusi levyä kolmella eri kokoonpanolla ja vieraillut myös useiden muiden kotimaisten artistien levyillä. Ismo Haavisto Band on valittu Suomen edustajaksi European Blues Challenge-kisoihin Berliiniin.
Vibrafonin paluu
Vibrafonisti Panu Savolainen lukeutui Jazztorin tämänvuotisiin yllättäjiin. Tyylisuuntaan nähden ja mihin tahansa nähden nuoresta iästään (22) huolimatta hän kuuluu jo suomalaisen jazzmusiikin merkittäviin lupauksiin; Pori Jazzin vuoden taiteilija 2010, lukuisia yhtyeitä (Herd, Proprius jne).
Sibiksen kasvatti Savolainen on jo ehtinyt saavuttaa jazzyleisön huomion ennen muuta menestyksekkään Herd-yhtyeensä parissa. Triokokoonpano voitti pääpalkinnon hollantilaisen North Sea Jazz -festivaalin European Jazz Competition -yhtyekilpailussa kesällä 2011.
Teppo Mäkynen Porin johtajakolmikosta on perustellut Savolaisen valintaa mm. sillä, että vibrafoni on jazzissa harvinainen soitin, ja Savolainen on näkemyksellinen ja huipputaitava muusikko. Savolainen esiintyi Oceans 4 -yhtyeen solistina Jazztorilla, hieman epäkiitolliseen aikaan, eli illan aloittajana.
Yhtyeen rauhallinen ja lähes mietiskelevä tyyli ei Jazztorilla ehkä aivan sytyttänyt yleisöä, joka oli oikeastaan vasta saapumassa paikalle, mutta toimi silti tunnelman rakentajana. Ainoa varjopuoli vain, että tälle tunnelmalle ei ollut jatkajia Haaviston potkiessa rytmibluesia ja Toto-miesten revittäessä hevinumeroita. Ehkä joku toinen foorumi olisi ollut bändille otollisempi.
Yhtyeen ohjelmisto oli erittäin melodista, voisi melkein sanoa laulavaa. Huilu jollain tapaa ei soinnu aivan yhtä hyvin vibrafonin kanssa yhteen, ehkä taajuus vaikuttaa tähän, ja huilusävelet tuntuivat myös jossain määrin toistavan itseään. Lahden Jazztorilla Panu Savolainen vieraili edellisen kerran vuonna kaksi vuotta sitten.
Savolainen lyöntityyli on sangen pidättyväinen ja rauhallinen – yleisöä ei pyritä hurmaamaan rajuilla, monen malletin lyönneillä ja tajunnan räjäyttävillä juoksutuksilla. Erityisesti sopraanosaksofonin kaunis sointikuva kuulosti hyvältä vibrafonin kanssa. Hieno elämys, ja illan jazzillinen huippukokemus.
Lahden Jazztori: torstai 24.5.2012
Oceans 4 feat. Panu Savolainen
Lahti Big Band feat. Ismo Haavisto
The voice of Toto BOBBY KIMBALL Band
