Puistobluesin pääkonsertissa Järvenpään Vanhankylänniemessä 2.7. vahva ja kitaravetoinen musisointi hallitsi tuotosta. Akustinen maalaisblues ja jazzblues olivat nyt pois kuvasta, mutta niihin oli mahdollista paneutua laajalla klubiosastolla ja vauhdikkaalla blueskadulla Järvenpään bluesviikonlopun aikana. Pääkonsertin tähti, Sonny Landreth, mykisti ylivertaisella osaamisellaan ja bluesrock-genren innostava nimi Simo oli maineensa veroinen. Vokalisti Nikki Hill nojautui omassa setissään vahvan komppikitaran kanssa käytyyn vuoropuheluun.
Nikki Hilliä on jo ehditty verrata laulajana ja estradiartistina itse Tina Turneriin. Ihan aiheesta, joskin mielikuva rockballadeja (You’re simply the best yms.) laulavasta, ikienergisestä soul-mammasta ei aivan täsmää. Se Tina, joka 60-luvulla takoi lähes epätodellisen tuntuista rytmibluesia ex-miehensä Ike Turnerin bändin kanssa (kuten Proud Mary-versio), osuu paremmin maaliin nuoren solistin osalta.
Hill yhdistelee perinteistä rytmibluesia, soulia ja bluesia rock & rolliin, ja tekee sen tyylitajuisesti. Hervoton show on itseopittua, ei kursseilla opittua stereotypiaa ja kruunaa siten luontevasti komeuden.
Entisen tarjoilijan, nykyisen muusikon esiintymiskokemus tulee nähtävästi klubeista, ja hän on ilmeisesti lähinnä itseoppinut ja lapsuuden kirkkokuoroissa kasvanut muusikko. Nikki Hillin musiikki innostaa ja tempaa mukaansa: sopiva synteesi covereita ja omaa tuontantoa – hänellä on sensitiiviset balladihetkensäkin, kuten Hymn for Hard Luck todistaa.
Hillin yhtyeelle konsepti oli selvä, ja kokonaisuus svengasi vastustamattomalla voimalla. Bändi kavahtaa kaikkea sliipattua ja hienostelevaa suoritustapaa. Tuoreus on tallella ja suoritustapa sopivan rosoinen. Nikkin aviomies, kitaristi Matt Hill oli Fender Telecasterillaan mitä mainioin perustyyppi – rouhea soundi ja peruskuvio kunnossa: ei ehkä erityisen mullistavaa, muttei tähän outputiin tarvitse ollakaan.
Nikki Hill on luotettava myös levyartistina; Heavy Hearts, Hard Fists -albumilla kannattaa aloittaa seuranta. Facebook-sivullaan mission määritellään: ”Soul shocked, Volume cranked, Feel good Rock ‘n’ roll ”.
That’s it.
Space age boogie
Sonny Landreth on bluesyleisöllekin varsin huonosti tiedostettu osaaja, mutta häntä voi luonnehtia blueskitaransoiton faktisena reformaattorina. Vertaus Steve Vain tai Joe Satrianin kitarataiteeseen ei ole lainkaan keinotekoinen; Landreth on tuonut blueskitaran avaruusaikaan, aivan kuten Vai ja Satriani tekivät rockkitaralle. Dramaattiseen soittotapaan sisältyi lukuisia yhdistäviä tekijöitä mm. mainittujen tähtien kanssa – klassinen boogie kytkeytyy avaruuskitaran soundeihin, ja täysin luontevasti.
Sonny Landreth (65, USA) tosin sai ensivaikutteensa jazzpuhaltajilta (Miles Davis, John Coltrane), mutta siirtyi 17 -vuotiaana kitaraan B.B. Kingin ja Jimi Hendrixin innoittamana. Avaruusajan blues sisältääkin näiltä neljältä herrasmieheltä omaksuttuja ideoita, mutta niin ovelasti kätkettyinä, että niitä on usein vaikea tunnistaa. New Orleansin moni-ilmeinen musiikkitarjonta toimi kitaristille hyvänä kasvualustana.
Landreth soittaa slide-kitaraa aina kun se on mahdollista. Ja mahdotonta; avoimien duurisointuviritysten ohella hän pudottelee slide-putkellaan myös bluesmuusikoiden vieroksumiin molli- ja murtosointuihin sekä kromaattisiin asteikkoihin soveltuvia melodiakulkuja. Liioittelematta voi sanoa, että Landreth nosti uudistavalla slidesoitollaan blueskitaran tykkänään uudelle tasolle.
Satrianin myötä rocksähkökitaraan tuli ällistyviä, efektilaitteiden muokattuja soundeja, hankalasti avautuvia puolisävelaskeleita ja flageolettiääniä, huiluääniä. Herkän ohuet ja hieman huilumaiset äänet saadaan aikaan, kun kielisoittimen kieltä painetaan vain köykäisesti, siis painamatta kieltä nauhaan asti.
Kitaralla huiluäänien otto on helppoa mm. viidennen, seitsemännen ja 12. nauhan kohdalta, mutta Landreth ottaa ne mistä otelaudan kohdasta hyvänsä, myös osana asteikkojen ja sointujen rakenteita. Satrianin ohella Landrehtin vertaaminen jazzkantrin uudistajaan, kitaristi Jim Campilongoon olisi myös paikallaan.
Slide-putki työllistää blueskitaristilla vain yhden sormen, yleensä vasurin nimettömän, mikä jättää kolme sormea vapaaksi. Landreth hyödynsi kaikkia sormiaan, myös oikean käden slap- ja kahden käden tapping -tekniikoita. Yleisö oli tästä aurinkomyrskyn merkistä haltioissaan.
Simo sanoo sen: kaikki onnistuu
Vanhankylänniemen päätösakti sai minut jälleen miettimään, mitä tärkeää ihmisillä voi olla tekeillä, kun yleisö lähtee kotiin, olipa lavalla miten hurjia revittäjiä tahansa. Kun pitäisi tanssia kedolla kuin viimeistä päivää, suomalainen alkaa tyynesti kokoilla kimpsujaan ja lähtee kotiin.
Kuten nyt: Puistoblues päättyi, kun J. D. Simon (31) trioineen otti lauantaina illansuussa lavan haltuunsa. Trion vaikutteet yltävät trad. rockista ja rollista sekoiluvapaaseen, psykedeeliseen ”happorockiin” (acid rock; kuten Iron Butterfly tai Grateful Dead). Bändi otti yleisökadon maltillisesti ja viihdytti niitä, jotka osaavat arvostaa hyvää musiikkia. Arvostelukyky ja itsetunto ylsivät musiikkivalintoihin saakka – hieno ja jämäkkä trio.
Pitkämuotoiset kitarasoolot ovat nautinnollisia, kun solisti on tosissaan ja sanottavaa löytyy. Psykedeelinen pommitus ei toistanut itseään, Simon repi mitä ihmeellisimpiä sävyjä sinänsä melko koruttomista melodioistakin. Mm. Mike Stern ja Allan Holdsworth ovat tehneet samaa fuusiojazzissa.
Blueskitaristien suuresti rakastamiin septimiskaaloihin, triolirakenteisiin tai vasarointitekniikkaan Simon ei takertunut. Bluesrockia voi lähestyä myös tästä tulokulmasta, vaikka alkuperäistä 12 tahdin bluesia ohjelmavalikoimassa olikin melko rajallisesti.
Sooloartistin karisma ei kuitenkaan ole tavoiteltava asia, bändi on pienimuotoinen yhteisö, ja siihen Simonin triokin rakentuu. Elad Shapiron bassokitaroinnista pidin vallattomasti: James Genus on yksi tämän vahvan tyylisuunnan esikuvia – korkeakaan volyymitaso ei peitä tarkkoja sävelkulkuja. Bluesikoni Johnny Winterin basistit (Tommy Shannon, Dan Hartman ym.) edustivat aikoinaan myös tätä ylen väkevää linjaa. Hyvä, että perinteet elävät näiltäkin osin.
Simon rumpali Adam Abrashoff astui lavalle paidatta. Yleisön eteen siis tullaan valmiiksi veren maku suussa, lyömisperiaatteella eikä ”kokeilumielessä”, toisin kuin vaikkapa suomalaiset yleisurheilijat nykyisin (joilla selitykset turpiin oton jälkeen ovat sitten muotoa ”ei tänään oikein irronnut” ym. kekseliästä). On vain yksi tapa soittaa ja tässä se oli!
Suomi-jaos viihdytti
Huuliharpisti/vokalisti Pepe Ahlqvist juhli Järvenpäässä 60. syntymäpäiväänsä ja uuden kokoelmalevyn julkaisua, kuten olemme jo kertoneetkin. Pitkää paussia pitänyt H.A.R.P. -yhtye oli erinomaisessa soittokunnossa, joskin sointi kaipaa vielä hieman terävöitystä ja nurkkaa.
Rytmiryhmä tuotos oli voimarakenteinen, ja Jarmo Nikku innosti jälleen kerran kitarasolistina. Juhlakiertueen keikoille siis kannattaa mennä kuulostelemaan; tätä faneille tuttua ohjelmistoa ja korrektia musisointia ei enää oikein Suomen oloissa kuule missään muualla.
Karjalainen on yhden miehen hittitehdas ja vanha Puistoblues-vieras, mm. Lännen-Jukkana. Studiossa J. paikkaa biisiensä sointia mm. laulun päällekkäisnauhoituksin. Lavalla tätä mahdollisuutta ei ole, ja näin esityksen laulullinen yleisvaikutelma tahtoo väkisinkin jäädä hieman värittömäksi. Niin sanataituri kuin onkin, hän ei ole vieläkään oppinut heittämään kevyttä läppää spiikkaajana.
Yleisö nautti yhtyeen esityksestä, vaikka se olikin bluesgenren ulkopuolelta. Tasokkaan yhtyeen tenhoavimpia performansseja tekivät Pekka Gröhn (Wentus Blues Band, kosketinsoittimet) ja Mikko Lankinen (kitara). Harjaantunut rytmiryhmä sai myös hittilaulajan esityksiin kaivattua jämerää sisältöä.
