Neljä päivää, kolme lavaa ja Suomen ”virallisen jazzin” kokoontumisajot. Siinä oli monta hyvää syytä suunnata tällä viikolla Tampereelle jo 42. kertaa järjestettyyn Tampere Jazz Happeningiin. Oma pistäytyminen tosin rajoittui yhteen päivään, joksi lopulta osui lauantai.
Kalle Kaliman ja kumppaneiden Kuu! nousi ensimmäisenä Pakkahuoneen lavalle. Berliiniiin asettuneella ja Luzernissa opettavalla Kalimalla on bändirintamalla tunnetusti useita rautoja tulessa, ja Kuu! asettuu niistä sille rockimmalle ja punkimmalle puolelle. Tietynlaisen angstin ohella mukana on myös avantgarden suuntaan viittaavia mausteita.
Energistä menoa, jossa Kalima vuorotteli kitaran ja basson varressa. Omien sävellysten rinnalla kuultiin covereita ainakin Beastie Boysilta (”Sabotage”) ja Arcade Firelta. Laulusolisti Jelena Kuljić toi aika ajoin mieleen punkin ”kummitäti” Nina Hagenin, minkä panin itse asiassa tyytyväisenä merkille. Tyytyväisyyttä lisäsivät Pakkahuoneen soundit, jotka tuntuivat toimivan mukavasti salin kaikilla kulmilla, eikä äänenpaine noussut päivän aikana hetkeksikään epämiellyttävän kovaksi.
Sitten olikin vuorossa nuori Joel Ross, jonka DownBeatin kriitikot ovat jo kolmesti äänestäneet suosikikseen vibrafonistien joukossa. Albumejakin on koossa jo kolme, kaikki Blue Noten katalogissa. Odotukset olisivat siis korkealla, eikä Good Vibes -kvartetti pettänyt.
Ross ja pianisti Jeremy Corren tykittivät menemään tiheitä ja pitkiä sooloja, joita muu yhtye maukkaasti säesti. Silti saattoi olla niin, että kokonaisuus nousi nautinnollisimmin siivilleen silloin, kun nuottien väliin jätettiin hieman enemmän tilaa hengittää. Ja kun basisti Kanoa Mendenhallin komean soolokadenssin jälkeen kuultiin viimeinen kappale, eräänlainen tuutulaulun ja hitaan bluesin hybridi, setti päättyi kirjaimellisesti hyviin viboihin.
Kun tähän asti oli kärvistelty ilman ainuttakaan saksofonia, helpotus oli suuri, kun trumpetisti Goran Kajfes marssitti lavalle mainion kolmen puhaltajan Subtropic Arkestransa. Saatiin roppakaupalla ruotsalaista svengiä, jossa oli melkoisesti tuontitavaraa maailmalta Balkania ja Turkkia myöten. Taitava kokoonpano, jossa komppi saa musiikin rullaamaan ja jossa baritoni- ja tenorisaksofonit saivat heti alussa näyttää voimaansa.
Kaiken kaikkiaan päivän ensimmäisestä kolmen konsertin kokonaisuudesta jäi hyvä maku. Mukavan vaihteleva kattaus, josta löytyi tarjontaa monenlaisiin mieltymyksiin.
Sitten olikin aika pohtia kysymystä siitä, pitäisikö suunnata Telakan puolelle paikkaa varaamaan vaiko jäädä vielä hetkeksi kuulemaan Pakkahuoneen myöhemmän kattauksen alkua. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mikä osoittautui arviointivirheeksi. Australiasta asti Tampereelle matkannut Brekky Boy ei onnistunut tarjoamaan itselleni mitään sellaista, jonka vuoksi olisin viihtynyt reilua kymmentä minuuttia pitempään. Suunnaksi siis sittenkin Telakka.
Paikka löytyi kuin löytyikin aivan lavan edestä, kun röyhkeästi lyöttäydyin kameroineni ahtaaseen tilaan pöydän ääressä jo istuvan pariskunnan seuraksi.
Debyyttialbuminsa viime vuoden puolella julkaissut Silva Kallionpää Quartet oli illan ensimmäinen esiintyjä. Kokoonpano on ehtinyt jo kiertää Suomea lukuisilla festivaaleilla, joten oli korkea aika ottaa selvää, mistä tässä viulistin liidaamassa kokoonpanossa on kysymys.
Nopeasti kävi selväksi, että mainion ja omaa äänellistä maailmaansa livetilanteessa herkin aistein rakentavan kokoonpanon jäsenet tekevät yhdessä ja tasavertaisina matkaa niukasti kartoitetuille musiikillisille seuduille. En keksi ainuttakaan toista yhtyettä, joka tulisi identiteetillään edes lähelle.
Kallionpään viulu saa luonnollisesti runsaasti tilaa. Nikita Rafaelov täydentää kokonaisuutta ja tarttuu viulun tarjoamiin syötteihin koskettimillaan ja elektroniikallaan. Nyt Rhodesin rinnalla oli käytössä syntetisaattori ja sampleri.
Akustinen ja elektroninen kulkivat kauniisti yhdessä, kun myös Juuso Rinta kontrabassollaan ja ennen kaikkea Joonas Leppänen rumpusettinsä ääressä ottivat instrumenteistaan lähes kaiken mahdollisen irti. Erityisen ilahduttavaa oli, että Rafaelov kuuluu sävykkäine filleineen niihin harvalukuisiin pianisteihin, joilla on armoitettu kyky olla soittamatta liikaa.
Välillä kuljettiin kamarimusiikillisissa tunnelmissa, välillä musiikki oli täynnä syvältä kouraisevaa kaihoa. Tuntui, että musiikki syntyy tässä ja nyt. Hieno kokemus.
”Seesteistä”, kuului joku tokaisevan, kun suuntasin jo uudelleen kohti Pakkahuonetta. Ihan hyvä luonnehdinta.
Pakkahuoneella oli jo menossa englantilaisen Camilla Georgen yhtyeen konsertti, joka vei aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Nyt oltiin vahvasti urbaanissa 2000-luvussa, ja Georgen notkea alttosaksofonisoundi vei ajatukset jonnekin Kenny Garrettin suuntaan. Rap-artisti Sanity oli välillä mukana, mikä vain vahvisti mielikuvia hip hop -kultuuria itseensä imeneistä nuorista muusikoista. Valtaosaan kuulijoista tämä keitos tuntui uppoavan hyvin, mutta itselleni äkillinen siirtymä Telakan tunnelmista taisi asettaa liian suuren kynnyksen heittäytymiselle musiikin vietäväksi. Ammattilaiset asialla, mutta eivät minua varten.
Väsy alkoi jo hieman painaa, ja vielä olisi jaksettava ajaa sumun ja tihkusateen keskellä yötä myöten kohti Lahtea. Päädyin kuitenkin antamaan vielä mahdollisuuden yhdysvaltalaisen Marcus Stricklandin Twi-Lifelle, joka sekin on ammentanut hip hopista ja asetettu yleisesti niin sanotun ”spiritual jazzin” pilttuuseen.
Tämä oli taas enemmän omaan makuuni, vaikka Stricklandin heti alkajaisiksi pitämät puheet elämän säilyttämisestä kuulostivat omissa korvissani aika lailla musiikin päälle puoliväkisin liimatuilta etiketeiltä. Musiikki sen sijaan oli verevää menoa, jossa Strickland tenorisaksofoninsa ja bassoklarinettinsa varressa sai svengaavaa tukea muulta bändiltä. Erityisesti huomio kiinnittyi Mitch Henryyn koskettimissa. Hammond ja muut soittopelit saivat melkoista kyytiä.
Puolivillaisia tai eivät, Stricklandin puheet koskettelivat luonnollisesti tärkeitä aiheita. Pimeyden keskellä auton ratissa huomasin pohtivani sitä, mitä Strickland tarkoitti sillä, että musiikkikin on yksi luonnonvaroista – ja että musiikki oli ennen meitä.
