Tampere Jazz Happening on jo monen monta vuotta arvotettu alan ammattilaisten piirissä yhdeksi Euroopan jazzfestivaalien parhaimmistoon. Aivan sinne kärkikaartiin. Eikä syyttä. Ohjelmisto on aina huippuluokkaa, monipuolinen ja tasokas, ajankohtainen ja uusia virtauksia esittelevä. Yllätyksellinen ja kiinnostava.
Niinpä ei ole ihme, että tapahtuma kerää vuosi vuoden jälkeen myös kattavan joukon journalisteja ja organisaattoreita monista eri maista. Jotkut palaavat jonkinlaisen addiktion ajamina Tampereelle joka vuosi, mutta toki aina löytyy myös ensikertalaisia perusmaineen leviämisen innoittamina. Ja hyvä niin, sillä heidän kauttaan Jazz Happeningin maine ja tietoisuus tästä festivaalista leviää taas entistä laajemmalle. Vastaavaa addiktiota löytyy myös yleisön keskuudessa. Monille sen edustajille Pyhäinpäiväviikonloppu Tampereella on jokavuotinen must, jazzvuoden kohokohta, jota ei voi jättää väliin kuin korkeintaan aivan pakottavista syistä.
Suurin tekijä tuohon pakonomaisuuteen on tietysti ohjelmisto. Se on aina kiinnostava, monipuolinen ja huipputasokas, yllättävä ja riemastuttava. Tyypillistä on myös se, että se on koottu (nytkin) niin, että TJH ei kumarra kuvia, yhtä varsinaista huippu- tai ykkösartistia ei yleensä ole. Sellaisen huippu- tai ykköselämyksen voi sitten itse kukin kuulija jälkikäteen omien mieltymystensä mukaan valita. Jos nimittäin sellaisen valinnan haluaa tehdä. Välttämätöntähän se ei edes ole. Olennaisempaahan on, että muistikuviin jäisi useita mieleenpainuvia konserttimuistoja. Oman maun ja mieltymysten mukaan. Ja niitä (makuja ja mieltymyksiä) löytyy moneen junaan. Ja epäilemättä ykkövalinnoissa riittää väittelyitä ja eripuraa. Jokaisella kun on oikeus omaan mielipiteensä.
Nykyisenä internet- twitter- facebook- yms. aikakautena ihmiset on totutetttu siihen, että konsertti/festivaaliarviot pitäisi olla medioiden käyttäjien käsissä välittömästi, suurin piirtein seuraavana päivänä. Sellaiseenhan ihmiset on totutettu. Aivan turhaan.
Rohkenen nimittäin kuitenkin olla tässä asiassa eri mieltä. Tämäkin kirjoitus ilmestyy vasta reilut pari viikkoa Tampere Jazz Happeningin jälkeen, joidenkin mielestä auttamattoman myöhässä. Mutta eihän tämä tarina happane tai vanhene. Aivan samalla tavallahan myös musiikki, varsinkin hyvä sellainen, on ajatonta, säilyvää. Aivan kuten kuulijoiden (tässä tapauksessa konsertti-) elämykset. Parhaat kokemukset jäävät ihmisten kestomuistiin. Hienoja elämyksiä voi lämmöllä muistella vielä vuosien, jopa vuosikymmenten jälkeen.
Yhtenä hyvänä puolena Happeningissä on myös se, että tapahtuma on kompakti, pääosin yhden talon sisällä, eikä yleisön tarvitse tehdä valintoja ja hypätä paikasta toiseen ja yrittää kahmia paloja sieltä täältä kuullakseen mahdollisimman monia esiintyjiä. (Tämä keskittymistrendi on muuten noin kymmenen viime vuoden aikana kiitettävästi yleistynyt monilla festivaaleilla eri puolilla Eurooppaa).
Liiallinen paikasta toiseen hyppely ei nimittäin ole tarkoituksen mukaista. Sillä jokainen esitys pitäisi kuunnella alusta loppuun asti, muutenhan kokonaiskuva kustakin esiintyjästä saattaa vääristyä ja jäädä vajaaksi. Onhan jokainen esitys aina yksi kokonaisuus, joka – ainakin parhaimmillaan – muodostaa draamallisen kaaren, kehittelyineen, suvantojaksoineen ja loppuhuipennuksineen.
Ainoa ikävä päällekkäisyys muodostuu Telakan konserteista. Harmi sikäli, sillä siellä on tarjolla paljon huippuluokan kotimaisia esiintyjiä, joita etenkin ulkomaisten asiantuntijavieraiden kannattaisi ja olisi syytä kuunnella. Ihan noin suomalaisen jazzviennin kehityksen ja sen yleisen tietoisuuden laajentamiseksi.
Telakka on siis kaikin puolin merkittvä ja tärkeä sivuvenue Happeningin kokonaisuutta ajatellen. Sen konserteissa on aina ollut hikinen ja intiimi tunnelma. Hikinen sikäli, että ääriään myöden täydessä pienessä klubissa yleisö on joutunut (pääosin) seisomaan ahtaasti kuin sillit suolassa. Taannoinen laajennus yläkertatiloihin on kuitenkin parantanut Telakan faciliteetteja kiitettävästi ja merkittävästi. Väkeä mahtuu talon sisään nyt enemmän.
Ja vaikka suoraa näköyhteyttä esiintymislavalle ei olekaan, siellä voi rauhassa keskittyä tarjontaan. Sen mahdollistavat iso, hyvä screeni sekä huippuluokan äänentoisto. Juuri siellä olen itsekin mielelläni seurannut Telakan huippuluokan antia: esimerkiksi viime vuonna siellä oli vuorossa Mikko Hassisen erinomainen Elektro GT, nyt maanmainio Skinny Jenny (johon palaan tuonnempana).
Omalta osaltani Happening alkoi ja päättyi kahden loisteliaan trion (Uffe Krokforsin ”Yrjö”trio ja Carla Bley ”Trios”) konsertteihin. Paljon hyvää löytyi niiden välistäkin ja enemmänkin olisi ollut tarjolla, jos olisi voinut olla kahdessa paikassa samanaikaisesti. Näistä kahdesta ja muista herkuista lisää tuonnempana.
