Portugalilaisesta rumpalista Mário Costasta on noussut viimeisten vuosien saatossa merkittävä tekijä kansainvälisillä jazzareenoilla. Siinä vaiheessa, kun Costa soitti maanmiehensä kontrabasisti Hugo Carvalhaisin johtaman kokeilevan bändin jäsenenä, Márion kyvyt huomattiin levyjen Nebulosa (2010) ja Partícula (2012) ilmestyttyä.
Pian kakkoslevyn ilmestymisen jälkeen ranskalainen saksofonisti Emile Parisien kutsui Márion uuteen tunnetuista jazzveteraaneista kokoamaansa yhtyeeseen rumpaliksi. Siitä alkoi Costan uran nousu modernin jazzin eurooppalaisissa piireissä.
Uusi askel hänen urallaan koettiin viime vuonna, kun Costan ensimmäinen albumi Oxy Patina julkaistiin. Se sai erinomaisen vastaanoton ja levy valittiin vuoden jazzlevyksi Portugalissa. Arvoa nostaa vielä se, että hän on säveltänyt kaikki levyn kappaleet yhtä lukuunottamatta (soittajien yhdessä kirjoittama Aluminum Foil).
Levyllä hänen kanssaan soittavat pitkänlinjan ranskalaiset muusikot, pianisti Benoît Delbecq (s.1966) ja kitaristi Marc Ducret (s.1957), mutta Pakkahuoneen lauantai-iltapäivän toisessa konsertissa kitara oli vaihtunut kontrabassoon, jota soitti edellä mainittu Hugo Carvalhais. Voisiko sanoa, että näin tavallaan ympyrä sulkeutui Márion ja Hugon kesken.
Molemmat soittajat, Benoît ja Hugo, ovat huolellisia, hyvät valmiudet omaavia, analyyttisiä musiikin tekijöitä ja tutkijoita. Todennäköisesti Mário ei ole voinut olla kunnianhimoisempi soittajien valinnassa ja sai varmaan kaikki toiveensa tässä suhteessa toteutettua.
Mário Costa esiintyi nyt ensimmäistä kertaa oman trionsa johtajana Suomessa. Hän on ollut soittamassa aikaisemmin kahdesti Suomessa, April Jazzissa 2009 ja 2015 Espoossa, fado-laulaja Ana Mouran taustakvintetissä. Esitys keskittyi Oxy Patina -levyn sisältämän musiikin esittämiseen. Takerruin aika pahasti tähän nimeen. Sitä piti oikein alkaa pohtia.
Portugalin kielestä suomeksi käännettynä pátina on patina ja oxy voisi olla jonkinlainen lyhenne hapesta. Eli kysymys on ilmeisesti hapettumisesta. Selvällä suomenkielellä patina on joka tapauksessa ”ajan jättämä kerrostuma esim. jossain esineessä”.
Jos asiaa vielä musiikin kannalta miettisi, niin ei Costan jazz ainakaan patinoitunutta ollut. Päinvastoin soitto oli mitä tuoreinta modernia jazzia. Siis ei tämä nimi ainakaan suoraan hänen musiikkinsa kuvausta kovin hyvin tue.
Heti alusta alkaen saattoi todeta Costan taikurimaisen siistin ja kunnioittavan lähestymistavan patteristoon. Siinä oli soittamisen makua sanan varsinaisessa mielessä, rumpuja pitää kuunnella ja kiittää eikä takoa hullun lailla mielettömästi, kuten myöhemmin illalla tuli todistettua.
Pelkistetyssä muodossa tehty aloitus viestitti kuulijalle, että Costalla on henkilöitynyt vahva kyky ottaa oikeat ainekset irti rumpusetistä. Hänelle rummut ei ole pelkkä rytmikone, vaan oma soitininstrumentti.
Ensimmäinen kappale oli Pigmented, https://youtu.be/m4IsOsq_nt4, minkä Costa käynnisti kevyin liikkein siirrellen rumpupalikoita herkän sivelevästi symbaaleiden reunoja kosketellen ja välillä rumpukalvoja tunnustellen. Carvalhais vastasi erikoisella basson kielien taputtelulla. Delbecq ei vielä siinä vaiheessa avannut pianon ja analogisen syntetisaattorin sointiarkkuaan. Piano tultua mukaan alkoivat tehotkin nousta ja pian oltiin vilkkaassa erittäin hienosti löytyneessä keskinäisessä vuorovaikutuksessa.
Costalle molemmat soittokaverit olivat ennestään tuttuja menneiden vuosien varrelta eikä yhteisten rakennuspalikoiden löytäminen ollut vaikeata.
Instrumenttinsa keskeisiin uudistajiin nykyjazzin saralla kuuluva Delbecq on vieraillut Suomessakin useampaan kertaan. Suomalaiselle jazzväelle vähemmän tunnettu Carvalhais puolestaan oli se henkilö, jonka kautta Costa itse sai vauhtia uralleen.
Forest Marble, https://youtu.be/YD2scUe-L3o, käynnistyi samalla tyylillä hiljakseen edeten. Costa helisteli alkuun molemmissa käsissä erikoista vaneri- tai pahviaskia, mihin oli kiinnitetty nurkkiin jonkinlaiset kolkuttimet, joista syntyi matalan pehmeä kolkutus.
Niitä liikutellen, rumpuja symbaaleita vasten syntyi hitaan melodinen kaunis äänimuodostelma. Siitä hän jatkoi vispilöillä ja sai muut mukaan. Siisti rytmikäs voimallisen monipuolinen vyörytys alkoi kuljettaa kolmikkoa tahtia muutellen. Soitto kulki ja viihdytti tasapainoisella hyörinnällä välillä syöksähdellen ja loppua kohden hiljalleen laskeutuen.
Seuraavan kappaleen Ant Dance, https://youtu.be/TSMTUY-WMJk, Carvalhais lähetti liikkeelle Costan lajitellessa pieniä lisukkeita rummuille äänen muokkausta varten. Siitä syntyi erinomainen keskustelu, missä keskeisenä tekijänä oli Delbecqin pianon ja ”syntikan” muodostama äänien helmeilevä kimallus. Tämä oli todella maittavaa menoa. Se oli osoitus siitä miten mehukasta suoraviivainen keskusteleva jazz voi olla parhaimmillaan ilman suurempia lisäefektejä vain hienoisella sähköisellä lisämausteella ilmaistuna.
Monipolvisesti kiertävä rytminen Illusion, https://youtu.be/zPiltPofJQQ, kuultiin lopuksi. Delbecq aloitti pianolla hiljalleen kiihdytellen lisäten syntetisaattorin avustuksella mehukkaita lisävärinöitä ja Mário irtautui siitä luonnikkaan helposti pitkään sooloon. Siinä viimeistään nähtiin ja kuultiin miten taitava hän on, se oli tosiaan soittoa eikä mitään rämistelyä, intensiivisen selkeätä toimintaa.
Mikään ei häirinnyt, vaan asteittain löytyi aina uutta kulmaa, uusia näköaloja, uusia äänenmuodostuksia, kannut kolahtelivat tarkasti sopivalla voimalla ja symbaalit saivat ikään kuin sähköistä energiaa suhahduksin, pitkään helisten ja lyhyesti kilahdellen. Mário Costan työskentely oli taiteellisesti ja teknisesti parasta antia, mitä kuultiin tähän mennessä. Hänen vaivaton, hätäilemätön ja tarkka työskentelynsä oli silmiinpistävän nautittavaa sekä katsella että kuunnella.
Tampere Jazz Happening 2019
Pakkahuone, lauantai 2.11.2019
15.45 Mário Costa „OXY PATINA“ (PT/FR)
(Mario Costa – rummut ja elektroniikka, Benoit Delbecq – piano, analoginen syntetisaattori ja elektroniikka, Hugo Carvalhais – kontrabasso)
