April Jazzin vetäjäksi tullut Matti Lappalainen ansaitsee suuren kiitoksen festivaalin ohjelmistosta. Tarjolla oli kotimaisen kärkikaartin lisäksi monia kiinnostavia ulkomaisia artisteja, joista useimpia ei Suomessa aiemmin ole kuultu.
Festivaalin pääkonsertit pidettiin Espoon Kulttuurikeskuksen akustiikaltaan hyvässä Tapiolasalissa, jonka vain Jan Garbarek salin täyteen muiden konserttien ollessa silti hyvin kansoitettuja.
Tapiolasalin konserttisarjan avannut Israelin ja USA:n väliä sukkuloiva basisti Avishai Cohen on aiemmin käynyt Suomessa kolmesti, kerran Danilo Perezin ja kahdesti Chick Corean kanssa. Noilla kerroilla hän oli Porissa rivimiehenä, eikä jättänyt muistijälkeä itsestään. Omassa triossaan hän oli nyt esillä sitäkin näkyvämmin melkein maanisuuteen asti.
Triossaan hänellä on kaksi erinomaista israelilaista nuorta muusikkoa, pianisti Omri Mor ja rumpali Amir Bresler. Morilla on soitossaan todella herkkä kosketus pianoon. Ilmeistä on, että herra on saanut soittaa elämänsä ajan kunnon instrumentteja, ei mitään loppuunajettuja pianonhylkyjä, joiden kanssa taistellessaan monien jazzpianistien on ollut pakko lyödä lujaa äänten saamiseksi. Kova kosketus on siirtynyt kunnon flyygeleihinkin.
Morin soolojen melodiikkaa korosti. että hän lainaili useinkin ujostelematta kulkuja monista tutuista kappaleista. Tekniikka hänellä on erinomainen. Varmaa lienee, että iän mukana tulee lisää myös omaa persoonallisuutta
Myös hyvän tulevaisuusennusteen omaava Amir Bresler osoitti hänkin omaavansa monenlaisia hyödyllisiä kykyjä. Hänellä on mm. erinomainen dynamiikkataju pystyen hyvin varioimaan soittonsa volyymia osaten tarpeen tullen soittaa todella hiljaa myös kapuloilla. 
Cohen on musiikissaan pystynyt hyvin fuusioimaan jazziin erilaista etnistä ainesta. Trion soitossa kuului usein mm. balkanilaista horaa, mutta myös Besame Muchoa. Cohen soitti soolon melkein joka kappaleessa. Kieltämättä tuollainen frekvenssi ja joidenkin soolojen ylipituus alensi niiden kiinnostavuutta. Tiivistämisellä hänen kiistaton briljanssinsa olisi toiminut vieläkin paremmin.
Kriitikkojen valinta
on kyvykäs soittaja
Jazzkriitikkojen viime vuosien lemmikkialtistiksi noussut intialaisniminen, mutta USA:ssa lähes koko ikänsä asunut Rudresh Mahanthappa oli nyt Suomessa ensimmäistä kertaa mukanaan kokeneista muusikoista koostunut bändi, jossa soitti kitaristi David Gilmore, basisti Rich Brown ja rumpali Gene Lake.
Erityisen omaperäistä Mahanthappan musiikki ei ollut, tarjolla oli näet kohtuullisen perinteistä fuusiota, Siinä Gilmoren välillä santanamainen soitto tarjosi hyvän kontrastin Rudreshin vuolaalle altismille, jossa oli häiveitä mm. O. Colemanista. Ainakaan tuon Louhisalin näytön peristeella on vaikea löytää silti perusteita Mahanthappan julistamiselle alton uudeksi Messiaaksi. Hyvä soittaja hän kiistatta on, mutta sellaisia on maailmassa paljon. Yhtyeen musiikissa ainakin minua ilahdutti melkein eniten rumpali Gene Laken innostava työskentely. Hän svengasi rajusti ja pystyi myös koko ajan tarjoilemaan hienoja fillejä väliin.
Ikonille uudet
ideat tarpeen
Jo ikoniksi aikoja sitten korotetun norjalaisen, Espoossa tenoria ja käyrää sopraanosaksofonia soittaneen Jan Garbarekin mukana olivat saksalainen pianisti/kosketinsoittaja Rainer Brüringhaus, brasilialainen basisti Yuri Daniel ja intialainen lyöjä, valtavan perkussiopatterin lavalle tuonut Trilok Gurtu. Garbarek on jo yli 40 vuotta kestäneen uransa tehnyt paljon hienoa musiikkia, mutta nyt tuntuu hänellä olevan menossa jonkinlainen tyhjäkäyntivaihe. Toki hänen soittonsa on edelleen ylvästä hänen tulkitessaan naiivimelodista lastenlauluakin.
Mutta yli kaksituntiseksi venyneen konsertin perusteella oli vaikea nähdä hänen musiikkinsa keskeistä ideaa. Hän näet antoi bändinsä jäsenille todella paljon soolotilaa. Esimerkiksi Trilok Gurtun yhdistetty laulu- ja rumpuesitys kesti reilun varttitunnin, melkein samanmittainen oli Danielin bassosoolo, jossa hän lähinnä pelasi elektronisilla apuvälineillä. Brüninghaus on toki mainio pianisti, joka tuli esiin hänen sooloissaan, mutta monessa kohdin hänen tehtävänään oli vain maalailla taustoja syntikalla.
Garbarekilla ja hänen bändillään olisi valtavasti osaamista, joka nyt ei parhaalla mahdollisella tavalla tullut esiin. Myös herrojen solistillinen kyvykkyys olisi varmistunut lyhyemminkin.
Elävää historiaa
Iiron tulkitsemana
Viime aikoina Saksassa palkintoja kerännyt Iiro Rantala on antanut ovelasti uuden, syyskuussa ilmestyvän levynsä nimeksi History of Jazz, jonka sisältöä hän esitteli Tapiolasalissa. Kuullun perusteella levyä ei ehkä kannata hankkia oppimateriaaliksi, koska sillä oleva historianäkemys on vahvasti henkilökohtainen. Historiaotsikon avulla Iiro on keksinyt hyvän syyn esittää hyvinkin monenlaista musiikkia.
Iiron mukana olivat reilusti parikymppinen puolalainen viulisti Adam Baldych ja saksonisti Jukka Perko, joka soitti omalaatuisen näköistä suoristettua alttoa ja sopraanoa.
Huikeatekniikkainen Rantala on myös mainio jutunkertoja, joka tarinoillaan taustoitti kappalevalintojaan jazzin historian jatkumossa. Tarinat sitoivat hyvin kappaleet toisiinsa, samoin toivat inhimillisen sävyn kokonaisuuteen.
Liikkelle lähdettiin Bachista, jonka Golberg-muunnelmia Iiro muunteli aivan hirvittäviin tempohin. Bachista hypättiin suoraan Gershwiniin, jonka Liza oli edustavinaan ragtimea. Siihenkin taitelija kehitti autobahn-tempon, joka nopeutui entisestään bebopia edustavassa Donna Lee-tulkinnassa, jossa myös Jukka Perko viiletti todella virtuoosimaisesti heitellen ilkikurisia Salt Peanuts-sitaatteja joukkoon.
Jukan hienoin hetki oli mielestäni kuitenkin hänen panoksensa Iiron balladissa Americans in Paris, jossa jo teeman tulkinta oli huikaisevan hieno. Vähissä ovat ne saksofonistit maailmassa, jotka pystyisivät yhtä upeaan balladisoittoon.
Iiron ja Jukan myös Adam Baldych sai myös paljon tilaa osoittaa mm. kyvykkyyttään soittaa sooloja pizzicatolla. Tulevaisuuden mies.
