Tuo täyden tuvan pullistelu ei tietenkään alkanut heti illan aloittaneen Mart Sanderin ja hänen Swing Swindlers -kokoonpanon soiton aikana, vaan Valtionhotellin terassi purki porukan telttaan vasta Antti Sarpila Swing Bandin soiton aikana.
Harmi sinänsä. Mutta hyvä toisaalta, sillä Mart Sanderin hauska ja mielenkiintoinen konsertti olisi kenties kärsinyt liiaksikin taustamelusta.
Sanderin Swing Swindlers oli erittäin nuori kokoonpano, jonka keski-ikä on vain 21 vuotta.
Orkesterin esittämä jatsimusiikki oli sen sijaan osin peräisin jopa 1600 -luvulta. Erinomaisen mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava ajatusmalli, joka toimi hienosti Sandersin selkosuomalaisen juonnon johdattelemana.
Orkesterin ensimmäinen kappale oli Paul Licken 1899 säveltämä Kiiltomatoidylli, jonka reilut 50-vuotta myöhemmin levytti suomeksi Kippari-kvartetti. Sandersin 13 -henkinen orkesteri jatsasi kappaleen erinomaisen vanhanaikaisesti. Orkesterin kokoonpanossa oli piano, viulu, neljä saksofonia, kolme trumpettia, pasuuna, basso ja rummut.
Sitten oli vuorossa Straussin -dynastian Viini, laulu ja naiset, Pjotr Tsaikovskia yhtyeen vokalisti Hanna-Liina Võsan tulkitsemana, venäläinen sävelmä Mustat silmät Tommy doorsin sovituksena…
Kappalekirjo poukkoili tästä päivästä kauas menneisyyteen, aina Ranskan kuningas Ludvig XIII noin 400 vuotta sitten säveltämään jatsikappaleeseen Amarylllis.
Italialaisen A. Pestalozzan sävelmän Ciribiribinin myötä sai vuoron illan toinen solisti, vokalisti Imre Saarna, jonka artistipassiin hänet oli ristitty uusiksi: Irma Saara. Pieni virhe sinänsä, mutta kun kyseessä oli miespuolinen solisti… huumorilla ja makeilla nauruilla virhe kuitattiin…
Suomalaisista kappaleista tähän 1900-luvun alun jazztyylisuuntaesitykseen oli kelpuutettu George de Godzinskyn sävellys Sulle salaisuuden kertoa mä voisin. George Gershwinin Porky ja Bess -tuotannosta mukana olivat I got plenty of nothing ja Summertime, jonka Hanna-Liina aloitti väärästä sävellajista, mutta asia korjattiin välittömästi uusinnalla.
Mart Sander testautti yleisöllä myös uusia sävellyksiään, jotka toimivat samalla vanhalla jatsikaavalla kuin aiemminkin sävelletty musiikki.
Swing Swindlersien soittokokonaisuus antoi kuulijoilleen oivankuvan siitä, miten musiikkia soitettiin ennen vanhaan. Tuo musiikin aitous ja vanhojen sovitusten “orjallinen” noudattaminen tekivät konsertista aikalailla autenttisen sadan vuoden takaiseen tyylittelyyn – nyt siis vain jatsiformaattiin istutettuna.
Laulusolistit ja itse Sander samaistuivat myös oivasti tuohon menneisyyden aikaan. Laulu tuntui jopa nykykorvaan hieman epäpuhtaalta ja soimattomana, mutta sellaistahan se oli silloin, kun ei tekniikka ollut lähelläkään nykyaikaa. Tänäpäivänähän jopa meikäläisen lauluäänettomistä suihku-ulinoista saadaan fiksattua levy, jossa allekirjoittanu laulaa kuin Mario Lanza aikoinaan.
Mukava setti, jossa hyvä myös hyvä juonto.
Entä miten musiikillisesti? No, jokainen paikalla ollut saa muodostaa siitä oman mielipiteensä. Meidän mielestä se oli mainiota.
King Of The Swing
Saatesanoiksi ei enempää eikä vähempää: Antti Sarpila Swing Band on SWING BAND isoilla kirjaimilla, sillä niin mahtavaa sen meno ja meininki lavalla on. Tiistai-illan yleisö saikin kokea todellista maailman tason swingiä tämän yhtymän soittamana.
Sarpila käsitteli klarinettiaan vuosikymmenten tuomalla varmuudella ja rutiinilla soundin sielukkuuden kuitenkaan kärsimättä siitä mitenkään. Välillä hän vaihtoi soittopelinsä sopraanofoniin, tuohon lelun näköiseen käppyräänsä, joka soi myös hienosti. Sarpila on kovaa valuutta ja niinpä hänen työtilaisuuksistaan onkin suuri osa ulkomailla.
Toinen Suomen lahja ulkomaille on romanialaistaustainen, Ruotsin passin omaava suomalainen, pianisti Marian Petrescu. Hän soitti Los Angeleslaisen levy-yhtiön big bandin pianosolistina levyllä: Resonance Big Band Plays Tribute to Oscar. Tämän big bandin myötä hänestä tuli myös neljäs suomalainen Grammy -palkittu edellään klassisen musiikin Matti Salminen, Karita Mattila ja Esa-Pekka Salonen.
Petrescun tapa käsitellä soitintaan oli jälleen uskomatonta, sillä hänen luontainen sävelkorvansa antaa hänen sormilleen täyden vapauden juosta ja temmeltää mustavalkioilla. Illan konsertissa hän antoi myös näytteen klassisesta osaamisestaan pienellä makupalalla Sergei Rahmaninovia. Herkän herkistä kosketuksia väkevään voimakkaaseen vyöryyn tilanteen mukaan on jotain sellaista, joka ei voi tulla kuin selkäytimestä.
Petrescu oli juuri palannut Istanbulista, jossa hänellä oli kolme konserttia. Pikapuoliin hän suunnistaa konsertoimaan Meksikoon ja sieltä Venäjälle Moskovan Kremliin, jonka jälkeen on vuorossa kolmen viikon kiertue Usassa em. big bandin kanssa.
Marianin basisti-veli Mihai Petrescu sekä rumpali Keith Hall täydensivät kokonaisuuden hienolla työskentelyllään. Tosin herrojen musisoinnista näkyi vain epämääräiset silhuetit, myös Hallin hienon rumpusoolon aikana, kun lavalle puskettiin koko ajan melkoiset määrät savua.
No, saihan tuo monille henkeenkäyvä sumu aikaan eloisat valot. Mutta liekö se on päätarkoitus, kun lavalla esiintyy huippusoittajia, joiden soittoa olisi mukava seurata myös selkeissä valoissa. Tuo valojen käyttö muutenkin ontui, koska monien muidenkin orkestereiden kohdalla ei artistien valaisu yleisölle ei ollut pääasia, vaan näyttävä valoshow.
Swing Bandin vieraina oli saksofonisti-trumpetisti Pentti Lasanen ja viehko laulajatar Johanna Iivanainen. Lasa-Pena osoitti erinomaisuutensa jälleen kerran, sillä hänen soittonsa lähtee selkäytimesta. Letkeän lutvikkaana ja taiturimaisena. Ja kun soittoon lisätään sielukkus, alkaa yhtälö olla täydellinen.
Johanna Iivanaisesta on kasvanut vuosien saatossa laulajatar, jolla taipuu lähes kaikenlainen jazz. Aina yhtä aistikkaasti ja hallitusti. Hänen tapansa artikuloida ja käyttää äänirepertoaariaan on hienoa kuultavaa. Niin nytkin…
Svegaavaa laulunostalgiaa
Illan päätteksi lavalle pölähti 1940 -luvun asusteissa Englannin East Sussexista lähtöisin oleva laulutrio The Bugle Bells, Johanna Harman, Kelly Barnes ja Felicity Bush pianistin, basistin ja rumpalin kera.
Heidän veikeän hauska ja nostalginen ohjelmisto liikkui Andrew Sistersin ja muiden menneiden vuosikymmenten naiskolmikoiden luomalla polulla. He onnistuivat mainiosti luomaan tuon entisajan aidon fiiliksen, niin laulamisellaan kuin lavaesiintymisellään. Ohjelmisto piti vanhojen hittien lisäksi myös tuoreempaa tavaraa aivan nykypäiviin saakka, mutta kaikki oli sorvattu sopimaan vanhanajan perusmuottiin.
Laulajien äänenkäyttö ja harmonia oli todella hienoa. Tietty varmuus ja rutiini antoivat vapauden menevään lavakoreografiaan, mutta ei toisaalta poistanut kappaleiden sielukkuutta mihinkään. Vuorovaikutus niin orkesteriin kuin yleisöön toimi myös erinomaisesti.
Orkesterin rooli jäi tietystikin monin osin assistentin asteelle, mutta kokonaisuudessaan he onnistuivat todella hienosti luomaan menevän perustunnelman ja taustan laujajille. Hyvä suoritus kaikenkaikkinensa…
Yhtye sai myös yleisön innostumaan ja täyttämään Imatran teltan “altaan” tanssijoilla. Jive- ja muut entisajan tanssiaskeleet vauhdittivat illan finaalia kannustaen The Bugle Bellsia entistä huimempaan tatsiin.
Jälleen siis ohjelmistoltaan hieno ilta, nimikkeella Swinging Moon. Hyvä osoitus siitä, ettei tarvita mitään maailman huippu(kallita)tähtiä, hyvän ohjelman luomiseen. Nyt puhui musiikki puolestaan ja yleisö tykkäsi. Tiukkapipoiset kriitikot tietysti teilaavat tällaisen ohjelmapaketin, mutta onneksi Pekka Laasonen kumppaneineen on oivaltanut sen, kenelle festivaalia tehdään. Siitä heille kumarrus.
