Jos perjantaina Turussa esiintyneet suomalaiset konkarijazzlegendat toivat esille jazzosaamista kymmenien vuosien takaa vallan mainioilla monipuolisilla esityksillään, missä improvisaatiolla oli merkittävä osuus, niin lauantai oli nuorempien kokoonpanojen vuoro näyttää, missä mennään tämän päivän suomalaisessa jazz osaamisessa. Nuorekkuus tuli esille enemmän groove -tyylisenä lennokkaana svengi ilotteluna ja toisaalta henkevän täyteläisenä melodisena rytmityksenä ja vahvoina soittimien hallintana sooloissa.
Timo Lassy on tehnyt jo vuosia intensiivistä työtä kansainvälisen uran luomiseksi. Hän on onnistunut siinä erinomaisesti. Ammattimainen ote soittamiseen ja tiivis yhteistyö ulkomaisten toimijoiden kanssa on tuottanut tulosta. Suomessa Timo Lassy Band jyrää vastustamattomasti keikkakalenterin täyttyessä vinhaa kyytiä. Tänä päivänä yhtye on tunnettu myös rajojemme ulkopuolella. Se on hyvä esimerkki oikeisiin asioihin paneutumisesta ja hyvin tehdystä työstä. Erinomaiset soittokaverit oman sävellystyön ohessa ovat tuoneet mukanaan hyvän imun tälle kokoonpanolle.
In With Lassy ja viime vuoden vaihteen tienoilla ilmestynyt yhtyeen viimeisin Live With Lassy -albumien sisältö on taannut yhtyeen tämän hetken kestomenestyksen. Yleisön aikaisemmilla keikoilla hullaannuttanut rehevän rento revittely jatkui myös Aura Stagella. Yhtye kytki käsijarrun pois päältä ja kiihdytti täyteen vauhtiin. Ohjelmiston sisältö pyöri alkuun aikaisemmin ilmestyneiden levyjen kappaleiden merkeissä, It Could Be Better, Touch Red muiden muassa tahdittivat alkuun pitkinä versioina, totta kai, olihan lauantai-ilta. Lassyn tenorisaksofoni alkoi laulaa tanakasti groovaavan hardbopin, soul- ja latinjazzin symbioosissa. Hänen puhaltamisensa oli sielukkaan herättävää, lähes käsin kosketeltavan läheistä, selkeää, leppeästi paahtavaa, puhdasta ja hienostunutta.
Svengin ylläpitäjinä Lassyn saksofonin ohella lavalla kolisivat Teppo Mäkysen kannut, Antti Lötjösen tyrmäävästi kumahteleva basso, rytmivelhon Abdissa Assefan taputtelemat congarummut ja muut lyömäsoittimet ja tällä kertaa Georgios Kontrafourisin korvanneen Henri Mäntylän sormitaikuudesta kärsivästi uliseva wurlizer. Turkulaisille tuttu Henri soitti tällä keikalla yhtyeessä ensimmäistä kertaa ja suoriutui tehtävästään hyvin. Tulikasteensa Henri sai uuden sävellyksen, hitaan balladi -sävytteisen Stay Close aikana, jolloin hänen pitkä soolonsa viimein todisti, että Henri on pelimiehiä. Tepon ja Abdissan yhteissoolo vuoropuheluineen toistui konsertin aikana kahdesti ja se sai yleisön aika ajoin suorastaan huudahtelemaan riemusta.
Where is the Man? Where is the Man? Eikö kukaan tiedä, missä se jätkä on, joka osaisi selittää mistä ihmeestä se raivoisa rytminen puristus ja syvältä juuristosta nouseva rynnistys oikein lähtee. Kappale oli jätetty ohjelmiston viimeiseksi entiseen tyyliin. Teppo Mäkysen notkea luihin ja ytimiin tarttuva kappale siivitti yleisön lopulliseen hurmokseen.
Vahvan luontevasti ja vastaanottavaisen avoimesti yleisön reaktiot huomioon ottaen yhtye teki raikkaan menestyksekkään esiintymisen. Se tarkoittaa, että matka jatkuu ja jazz ympyrä kiertää kuin kissa kuumaa puuroa. Jazzkaravaani jatkaa matkaa tiuhaan tahtiin. Itse koin kuitenkin, ettei yhtye ollut tällä kertaa parhaimmassa vedossaan. Tuntuma oli mielestäni hieman alavireinen, ikään kuin soittajat eivät olisi laittaneet soittoonsa kaikkea henkistä intensiteettiä, vaan keikka vedettiin ”alta pois” -asenteella puolihuolimattomasti. Olisiko ollut jo jonkinlaista turnausväsymystä ilmassa, mene ja tiedä. Kaikesta huolimatta soitossa oli kansainvälisen tason rytmikäs meininki ja tärkeintä on, että yleisö tykkäsi ja oli innoissaan. Jos Saksa masensi Brasilian täydellisesti keskinäisessä MM-kisojen semifinaalissa, niin Timo Lassy Band vei yleisön huomion yhtälailla murskaluvuin.
Perinteinen bossa nova haki uutta muotoaan
Jukka Eskola on noussut 2000-luvulla trumpetistien eliittiin, voisi sanoa, että myös kansainvälisellä tasolla. Vertailujen tekeminen maallikkona vain on niin vaikeata monessa mielessä. Kannuksensa erityisesti oman kvintettinsä johtajana ja The Five Corners Quintetin jäsenenä hankkinut Eskola rakensi uuden musiikillisen pohjan brasilialaisen bossa novan pehmeistä aineksista perustaessaan Jukka Eskola Orquesta Bossan pari vuotta sitten.
Bossa -projektin kehittelyn myötä Eskola päätti kokeilla säveltää itse bossa novaa. Näin yhtyeen kokonaisohjelmisto rakentui omista sävellyksistä Teppo Mäkysen ja Jussi Lampelan myötävaikutuksella. Vahvan soittoporukan ympärilleen rakentaneen Jukka Eskolan käsissä bossa nova oli saanut skandinaavisen viitan ylleen.
Kuulin yhtyeen soittoa konserttitilanteessa nyt ensimmäistä kertaa, sillä syystä tai toisesta en ole pystynyt tätä aikaisemmin toteuttamaan. Turku Jazzin lauantai-illan Aura Stagen esitykset päättäneen Orquesta Bossan musiikki oli hienostunutta ja mukavan ilmavasti svengaava. Perusolemukseltaan bossan rakenteissa hyvin siististi liikkuvan yhtyeen musiikki ei mielestäni kuitenkaan ollut täysin yksiselitteisesti pelkää bossaa.
Yhtyeen konsertissa esittämissä kappaleissa bossan perusasetelman, tyypillisen bossa -rytmityksen, määrittivät rumpali Jaska Lukkarinen, basisti Ville Herrala sekä kitaristi Peter Engberg. Tähän molemmat puhaltajat, Eskola ja saksofonisti Petri Puolitaival, yhdistelivät oman annoksensa kotimaisen jazzin nykyaikaisia piirteitä ja jonkin verran myös jazzin eri tyylisuuntien rajapintoja haistelevaa monitahoisuutta. Toki mukana ollut jousikvartetti Proton String Quartet, viulistit Ilkka Lehtonen ja Teppo Ali-Mattila sekä alttoviulua soittava Maarit Holkko ja sellisti Veli-Matti Iljin, toi kokonaistunnelmaan oman klassisen haavemielisen vaikutelmansa. Vaikka yhtyeen levyjulkaisulla on mukana myös laulajia, niin Turun konsertti toteutettiin instrumentaalisessa muodossa.
Eskolan sooloille oli tyypillistä hidas eteneminen, mikä tuli esille hienostuneena pehmeytenä. Tuloksena oli siisti ja herkkä äänentuotto. Puolitaipaleen soolot tenorisaksofonilla ampaisivat välillä liikkeelle murean purevasti ja voimallisemmin kuin Eskolan trumpetin ja flyygelitorven hillitty soitto. Oman mielenkiintonsa yhtyeeseen lisäsi turkulaisittain ajatellen TSMO:n kasvatin Ville Herralan bassotyöskentely. Paksukielien näppäilyyn on vuosien saatossa tullut aimo annos lisäpotkua teknisen monipuolisuuden kasvaessa ja itsevarmuuden lisäännyttyä. Peter Engbergin kitaran soitto oli pehmeydessään kuin luotu bossa novan esittämiselle Jaska Lukkarisen ”tyypittäessä” taustalla tarkasti tahdit muiden soiton lomaan.
Iso Ensemble aloitti synkähköllä introlla, mutta siirtyi varsin pian iloisempaan Bolly Beat -tunnelmaan ja aidon lämpimän bossa novan tahteihin viilenevässä ja pimenevässä illassa. Siitä matka jatkui Siamin aukiolle, Siam Square. Perus bossa nova sai melko selkeitä flamenco vaikutteita mukaan Engbergin kitaransoiton kautta. Eskolan flyygelitorvi pääsi oikeuksiinsa kappaleessa Ricky Tick, mikä sai siipiensä suojaan jonkin verran samba vaikutteita. Seuraavaksi heittäydyttiin bluesin puolelle kappaleen Martha’s Moment kaavan mukaan, missä jousisektio laittoi viulut ja sellot sivuun ja soittajat ottivat esille toisenlaiset soittimet muodostaen perkussiosektion. Eskolan oma suosikki, harras ja kaunis And the Days Passed By, missä jousien kautta päästettiin Eskola irti. Tämä viimeistään osoitti hänen soittotaitonsa erinomaisen visionäärisyytensä ja monipuolisen melodisuuden laajuuden. Tulkinta vei soiton äärimmäisen hienoihin sfääreihin. Kuulijana huomasi, että koskettava päämäärä, kliimaksi, oli saavutettu niin henkisesti kuin fyysisesti.
Turku Jazz 2014
lauantai 16.8. Aura Stage
20.00 Timo Lassy Band
21.30 Jukka Eskola Orquesta Bossa
