Triossa soittivat Önderin lisäksi Erdal Akyol, kontrabasso ja Derin Bayhan, rummut. Rytmikäs Nat Aderleyn “The Old Country” avasi pelin, mistä soitto siirtyi rennon letkeästi brasilialaisrytmien ja turkkilaisen mustalaismusiikin keitokseen.
Ensimmäisen setin lauluosuudesta huolehti Pärnusta kotoisin oleva, mutta nykyään Tallinnassa asustava Tuuli Taul. Hän voitti viime vuonna Nömmessä järjestetyn jazzlaulukilpailun ja osallistui myös menestyksellä viime vuoden Lady Summertime laulukilpailuun ollen toinen. Hänessä on jo nyt hienostunutta tyyliä ja selkeän säkenöivää, suurella tunteella purkautuvaa, lavakarismaa nuoresta iästään huolimatta. Hänen esityksensä koostui tunnetuista jazzstandardeista, pehmeistä bossanova rytmeistä, hitaista balladeista ja iloisista musikaalisävelmistä. On olemassa vain yksi rakas, joka latinalaisen samban jälkeen aiheuttaa polttavan kuumeen. Mitä sitten teetkään lopulla elämääsi, mitkä asiat ovat suosikkilistalla, oli miten oli, niin hidas kuuma tuuli laittaa hyvät ajatukset liikkeelle, ajatelkaamme positiivisesti. Sen jälkeen voisi vaikka nauttia mustaa kahvia. Tuuli tuntuu omaavan valtavan repertuaarin ja hän esiintyi taas kerran aistikkaasti edukseen. Hän on yksinkertaisesti hieno tulkitsija. Paikalle tullut, hieman harvalukuinen yleisö, osasi myös arvostaa hänen esiintymistään väliaplodein.
Toisen setin trio aloitti sävellyksellä, mikä Önderin mukaan on outo ja vähän hullukin sekoitus ajatuksia ja säveliä. Tämä kertomus passikuvan ongelmista vauhditti lavalle Suomen jazzin ykkösvokalisteihin lukeutuva Juki Välipakan. Scattailun taattu huippuosaaja Juki aloitti reipasotteisella “Running Around In Rush” kappaleella. Kuin ajan henkeen, kiirehän meillä tuntuu aina olevan, ties minne. Matka jatkui Monkin rytmein tahdittamana balladilla, jossa mitään muuta ei ole annettavaa kuin yksi rakkaalle ja loput tien päälle. Näinhän Frank Sinatra asian aikoinaan tulkitsi menestyksellä. Swingin pyörteissä rakkaus tuntui olevan vaikeata ja hankalaa, monimutkaiset ongelmat seuraavat toisiaan, se on vaarallista ja jopa tyhmää, olisiko syytä pitää hieman etäisyyttä. Jukin scat-laulu on tosiaan aivan mahtavaa, se on maailmanluokkaa, siinä hän ei ole pelkästään “Suomen Mestari”, vaan “Maailman Mestari”. Hyvä Juki!!
Rohkeata, ennakkoluulotonta rypistystä – vahvaa svengiä
Fredator on uusi nimi suomalaisella jazzkartalla, mutta soittajat ovat olleet jo vuosia vahvasti mukana uuden modernin suomalaisen jazzin tiennäyttäjinä. Osa heistä on ehtinyt soittaa ulkomaisilla estradeilla ja saanut paljon kansainvälistä arvostusta ja huomiota. Kvintetti hyrrää ja kehrää kuin ompelukone eteenpäin näyttäen tietä kohti tuntematonta määränpäätä rohkean ennakkoluulottomasti hyvällä sykkeellä. Yhtyeen piti julkaista virallisesti Turku Jazzien keikalla uunituore albumi, mutta kuinkas kävikään, levyjä ei ollut tullut vielä purkista ulos, levy-yhtiö ei ollut saanut niitä vielä toimitettua. “Bad Jazz” ei ainakaan nimensä mukaisesti ole “huonoa jazzia”, päinvastoin tätä kuuntelee suurella antaumuksella. Saihan siitä eilen kuitenkin hyvän otteen Apollo Clubin lavan ääressä. Nyt pitää vain “kuolata” 24.3. asti ja yrittää kestää, sillä silloin tätä herkkua pitäisi saada kaupasta.
Yhtye pitäytyy näköjään hyvin kuuliaisesti jazzin perusteissa, mutta niihin oli sekoitettu aivan upeasti runnovaa, hyvin räväkkää vapaasti räiskyvää soundimaailmaa. 
Eipä silti ihme, sillä yhtyeessä soittaa free kuviot perinpohjaisesti tunteva saksofoniguru Mikko Innanen. Trumpetisti Mikko Pettinen esiintyi keikalla, mutta levyllä ymmärtääkseni soittaa toinen todellinen lahjakkuus Kalevi Louhivuori. En tiedä mistä näitä huippusoittajia oikein syntyy. Olen kuullut monelta taholta kehuja Pettisen soitosta, mutta nyt satuin kuulemaan häntä ensimmäistä kertaa livenä. Hänen soolonsa konsertin kuluessa olivat kerta kaikkiaan mahtavaa kuultavaa, käsittämättömän hienoa ja väkivahvaa puhaltamista. Kun tähän lisätään vielä suurta kansainvälistä arvostusta nauttiva pianistitaituri Aki Rissanen, nuoren polven kontrabasisti Petri Jaakonaho ja varsinainen “Fredator” rytmittäjä Jussi Fredriksson vihellyspilleineen, niin kasassa on huippuryhmä, jolta voi odottaa “suuria tekoja”. “Bad Man” oli kuin perinnekuva vanhasta “hyvästä ajasta”, tyylikästä irrottelua, “Tambourine Monster” kulki kuin “svengijengi” olisi päästetty irti vapaaseen kuviokelluntaan, “Jungle Jingle” työntyi pomminvarmasti tiheään viidakkoon jossain tropiikin ikipuiden seassa mölyapinat kintereillä. Tästä on hyvä edetä, joten antaa mennä vaan, kun koneet käyvät kuumana.
