Jos sunnuntaina Huvila-teltassa esiintynyt 77-vuotias Calypso Rose yllätti energisyydellään, niin Rosea vuoden vanhempi William Bell pisti keskiviikkona vieläkin paremmaksi. Mies näet tykitti puolitoista tuntia väkevää soulia ja olisi varmaan jaksanut pitempäänkin lavalla, ellei Huvilan konserttien klo 22:n takaraja olisi tullut vastaan.
Maineikkaan memphisläisen Stax-yhtiön talliin jo 1961 liittynyt Bell ei Suomessa ole ollut järin tunnettu artisti. Kuvaavasti Huvilan konsertin kuuluttaja väitti miehen olevan täällä ensimmäistä kertaa. Todellisuudessa Bell kävi täällä 2008 esiintyen tuolloin kahtena iltana Porin Otava Factoryssa siellä vierailleen Stax-paketin riveissä.
2000-luvun alussa uudelleen henkiin herätetty soulin mahtiyhtiö Stax toimi alunperin Memphisissä vuodesta 1961 vuonna 1975 tapahtuneeseen konkurssiinsa asti. William Bell pysyi uskollisena yhtiön riveissä lähes katkeraan loppuun asti, vaikkakin hänen suurimmat hittinsä ajoittuivat 1960-luvulle.
Staxin kaatumisen jälkeen mies perusti 1985 oman Wilbe-yhtiön, joka julkaisi harvakseltaan miehen levyjä 2000-luvun puoliväliin asti. Vaikka Bell esiintyi jatkuvasti ja oli saavuttanut mainetta monien nimiartistien esittämien kappaleiden kirjoittajana, häntä alettiin pitää soulin historiaan kuuluvana.
Mutta yllättäen hänen uransa ampaisi jälleen nousuun uuden Staxin viime vuonna julkaiseman This Is Where I Live-albumin menestyksen myötä. Rehtiin perinteisen soulin henkeen tuotettu levy sai hyvän vastaanoton ja toi miehelle Grammy-palkinnon parhaana Americana-albumina.
Levy herätti uuden kiinnostuksen Belliin myös Euroopassa. Seurauksena tästä mies on nyt aloitti Euroopan-kiertueella aloittaen Helsingistä, mistä jatketaan Norjaan ja Britanniaan. Kiertueella häntä säestävä taustajoukko on Englannista. Mukana siinä on kompin ja taustalaulajan lisäksi neljä puhaltajaa.
Luonnollisesti Huvilassa kuultiin uusimmalta albumilta lukuisia lauluja, jotka useimpien Bellin vanhojen hittien tapaan ovat vahvoja balladeja. Joidenkin tekstien tarinaan Bell on ovelasti tuonut omiin vaiheisiinsa liittyviä elämäkerrallisia aineksia.
Ääneltään yhä erinomaisessa kunnossa olevan Bellin pitkään settiin mahtui myös monia 60-luvun kappaleita 55 vuoden takaisesta ensihitistä You Don’t Miss You Water’ista lähtien. Konsertissa kuultiin mm. Everybody Loves a Winner, Everyday Will Be Like a Holiday ja I Forgot to Be Your Lover sekä taustalaulajan kanssa duetoitu Private Number. Kiva oli myös huomata, että monet vanhat laulut toimivat karuhkojen Memphis Horns-maisten torvisovitusten kera paremmin kuin niillä Staxin levyillä, joita oli jousisovituksiilla turhaan imelletty.
Päätösnumero oli innostuneen yleisön reaktioista päätellen luultavasti sen parhaiten tuntema Bellin laulu eli Born Under A Bad Sign, josta Albert King työsti aikanaan komean version Bellin oman levytyksen kappaleestaan flopatessa.
Belliä säestänyt kertaharjoituksen tehnyt orkesteri selvitti kunnialla tehtävänsä, mutta Porissa soittaneen memphisläisen orkesterin työ oli muistikuvani mukaan verevämpää. Ainoa moka oli tenoristin sekoileva soolo You Don’t Miss Your Waterissa. Saksofonisti ei tajunnut lainkaan millainen soolo balladiin sopisi, vaan lirutteli niitä näitä. Mutta muuten bändi pystyi hyvin seuraamaan Belliä myös hänen lähtiessä kehittelemään kappaleita kirjoitettujen sovitusten ulkopuolelle.
