Nyt hän on muuttamassa Helsinkiin, missä hän on saanut yliopistoon opiskelupaikan lukemaan kasvatuspsykologiaa ja opiskelemaan luokanopettajaksi. Severi on kuitenkin muusikko henkeen ja vereen. Sitä hän on aina pikkupojasta asti halunnut tehdä, mutta halusi varmistaa itselleen varavaihtoehdon, toisenlaisen ammatin, muusikon uran oheen. Sattuneesta syystä hän on ollut mukana jollain tavalla myös elokuvan tekemisessä, pikkurooleja pienestä pitäen. Kaveriporukalla he ovat yhdessä olleet mukana myös lyhytelokuva kilpailussa hyvällä menestyksellä.
Kvartetin kaikki jäsenet, kitaristi Henri Jokinen, urkuja soittava Harri Hautaniemi, sekä basisti Seppo Kylänpää ovat olleet opiskelemassa samassa opinajossa, joskin osittain hieman eri aikana ja tutustuneet toisiinsa sitä kautta. Tosin, Ulvilasta lähtöisin olevat Harri, Henri ja Severi ovat tunteneet toisensa jo pikkupoika ajoilta ja ehtineet soittaa yhdessä jo 10-vuotiaista asti.
Yhtyeen musiikki on Hammond-vetoista urkujazzia. Pohjana on 1960-luvun Hammond/kitara-jazz, jonka suuria esikuvia heillä ovat edesmenneet Jimmy Smith ja Wes Montgomery sekä Kenny Burrell ja Joey DeFrancesco. Nämä ovat myös heidän ohjelmistonsa suunnannäyttäjiä ja heidän musiikki kiinnostaa ja kiehtoo. Ohjelmiston kehitysvaiheessa kvartetin nuoret soittajat ovat tutustuneet huolella varsinkin Smithin ja Montgomeryn yhteistuotantoon sekä erityisesti Smithin ja Burrellin Blue Bash! levyn sisältöön. Näistä he ovat pyrkineet löytämään sitä soundia myös omaan yhtyeeseen. Urkujazz on kivaa kuultavaa ja Jimmy Smith oli myös kirjoittajan ensimmäisiä jazzsuosikkeja 1960-luvulla ja bashin’ vuodelta 1962 ensimmäinen levy.
Aitoa Hammondia yhtyeellä ei ole ja oikeanlainen soundi joudutaan näin hakemaan modulaattoreiden kautta. Siitä huolimatta yhtyeen esitys tänään Jazzkadun lavalla oli osoitus nuorenpolven taitavuudesta. Ohjelmistoon he olivat valinneet tuttuja standardeja, joita he ovat itse sovittaneet sopivaksi kvartetille. Ellingtonin tuttuakin tutumpi Caravan oli avauskappale ja siinä mentiin räväkästi kyydittäen briansetzerimäisesti kuulijat mukavan reippaaseen tunnelmaan. Väliin soitettiin Blues On the Half Shell. Fever oli myös tiukassa otteessa mukailtuna omana versiona Smithin ja Burrellin tyylisesti heidän yhteiseltä levyltään Blue Bash! Sen jälkeen vauhtia vähän hiljennettiin ja mentiin balladin maailmaan, sillä jokaisessa hyvässä ohjelmistossa pitää olla mukana jokin hidas balladi, kuten Severi asian ilmaisi. Tähän väliin he olivat valinneet Errol Garnerin sävellyksen Misty, mikä kulki kitaristi Henri Jokisen virtuoosimaisessa käsittelyssä melodisen kauniisti ja nautittavasti. Sen jälkeen hypättiin A-junalla kohti Harlemia, Take the A Train, jonka Billy Strayhorn sävelsi Ellingtonin yhtyeelle. Siitä muodostui eräänlainen “tunnari” tälle isolle orkesterille. Sittemmin sen todella tunnetuksi teki toinen pianisti Dave Brubeck omalla versiollaan.
Miles Davis levytti monien muiden tapaan Four nimisen kappaleen ja teki siitä hyvin tunnetun. Sitten yhtye johdatteli kuulijat vuorostaan musikaalin maailmaan, My Favorite Things, Sound of Music musikaalista. Tätä kappaletta on versioinut ehkä tunnetuimpana John Coltrane, mutta nyt kuulimme siitä Severi Koivusalo Quartetin version. Viimeisenä kappaleena soi raivoisan mukaansatempaavasti ja modernisti Dizzy Gillespien lattarirytminen rypistys Tequila.
Mukavarytmisellä Tequilalla on varmasti sen verran veren seisauttavan kova vaikutus yleisöön, että “pojat” joutuivat vielä kaiken päälle kuorimaan kermaa esittämällä oman Cream versionsa.
