Antti Sarpila Swing Band tarjoili jälleen kerran hyvänmakuisen kattauksen menneneiden vuosikymmenten svengaavaa musiikkia. Välispiikit kaikessa puujalkaisuudessaankin kevensivät tunnelmaa entisestään.
Itse Sarpila osoitti olevansa edelleenkin herra ja hidalgo klarinetti -osastolla eikä käyräksi väännetyssä sopraanossakaan ollut mitään vikaa. Pariin otteeseen Sarpilan klarinetointi kulki sellaisissa atmosfääreissä, joita paikalle saapunut yleisö harvoin kuulee livenä. Hienoa!
Tosin kaikkia nekään eivät tuntuneet hetkauttaneen, sillä naapuripöydän jääkiekkotietäjät, kuten toisella puolella olleet itsensäkehujat pitivät sellaista ääntä, että tarjoilijoiden piti heitä käydä toppuuttelemassa. Tunturi-ilma ja luistonesteet pistävät näemmä etelänmiehet ääliömäisiksi käytökseltään… Harmillista, mutta monesti totta.
Sarpila klaarasi kuitenkin oman osuutensa ammattivarmalla otteella, kuten hänen koko bändinsä. Basisti Wade Mikkolan pitkä hahmo pompotteli bassoa antaumuksella, menneiden amerikanvuosien antamalla tatsilla. Sillä aidolla tunteella ja tyylillä, jonka hän sieltä aikoinaan toi tuliaisina Suomeen.
Lontoon tuliaisia taas tarjoili rumpali Keith Hall, virtuoosi, joka edustaa nykyisin Suomea. Hänen tyylikäs tahdituksensa että erityisesti ensimmäisen setin viimeinen soolonumero saivat paikalla olijat intoutumaan hurjiin suosionosoituksiin. Eikä syyttä…
Pianistina kilkutteli antaumuksella mustavalkioita tuusulalainen Janne Hovi. Tämä klassisen koulukunnan jazzari jatkaa sukunsa musiikkiperinteitä, sillä hänen isoisänsä saksofonisti-viulisti Onni Hovi soitti monissa aikansa pintabändeissa ja oli mukana studioäänityksissä. Janne isä, musiikkineuvos Seppo Hovi ei liene sen kummempia esittelyjä kaipaa. Eipä ole omena kauas puusta pudonnut, sillä niin makeasti Janne pestinsä hoiteli.
Kun tähän swing-mestareiden nelikkoon liittyi vielä kaunisääninen laulusolisti, Annimaria Rinne, niin yhtälö oli täydellinen. Sensuellin Annimarian hieno ääni toi soittoon lisukkeeksi lämpöä ja läheisyyttä. Pienenä häiriötekijänä oli vääränlainen laulumikrofoni, joka pakotti Annemarian laulamaan ”lähes mikki suussa”. Mutta se ei vienyt mitenkään pois sitä upeaa tunnetta, jota hänen vokalisointinsa antoi yleisölle.
Kun swing svengaa ja kokonaisuus kuorrutetaan kauniilla elementillä ei tämän tyyppiseltä musiikilta voi paljon muuta enää toivoa. Ollaan lähellä täydellisyyttä.
Mukava päätös, mukavasisältöiselle, vanhemman jazzin ystäviä hellivälle ohjelmistolle.
Kaamosjazz, Hotelli Riekonlinna, Saariselkä
Lauantaina 26.11.2016 klo 19.30
Antti Sarpila Swing Band – laulusolistina Annimaria Rinne
Lopputiivistelmä
Nykyinen Kaamosjazz etsii jollainlailla omaa paikkaansa. Useat vanhat kaamosjazzilaiset kaipailivat ehkä eniten Tankavaaran legendaarisia iltoja ja jameja. Tankavaaran nykyiset omistajat eivät kuitenkaan ole löytäneet yhteyttä Kaamosjazziin ja järjestivätkin tänä vuonna yhtä aikaa jazzien kanssa rock-blues -tapahtuman suomalaisilla huippuesiintyjillä.
Myös Tunturihotelissa oli omat brasssoittonsa jazzien kanssa päällekkäin. Niiden lisäksi myös muutama pienempi juttu sekä Saariselällä. Inarissa että Ivalossa.Tavallaan mopo on karannut käsistä ja yhteenkuuluvuuden henki on kadonnut jonnekin.
Harmillista, jos Kaamosjazz ryytyy, kuten on käymässä ensi vuoden väliin jättävälle RuskaSwingille sekä Kalottjazz&Bluesille ja Ylläs Jazz Bluesillekin. Ne ovat typistyneen pieniksi sekamusiikin tapahtumiksi, jossa jazz on jäänyt taka-alalle, josko sinnekään.
Olisiko Kaamosjazzin haettava itselleen kalenterista uusi paikka, jotta saataisiin jälleen koottua hyvä jazzyhteisö. Pimeää aikaa riittää pohjoisessa, joten viikon, parin tai jopa kuukauden siirto ei sen nimeä pahentaisi. Ja mikäli vetäjiä ja voimia löytyi, ei mikään estäisi sitä, eikö kesällä, yöttömässä yössä myös voisi jazzia kaamoksen vastapainoksi viritellä.
Tuohon viime mainittuun olisi yhdenlainen tunnusmelodiakin valmiina – The Midnight Sun Will Never Set… Miksi jazzinkaan täytyisi koskaan loppua tunturista?
