Onpa hän melkoinen! Hän on vasta 23-vuotias, mitä hänestä vielä tuleekaan? Tällaisia olivat yleisön kommentit torstai-iltana Savoy-teatterissa, jossa helmikuussa tuplasti Grammy-palkittu laulajatar Samara Joy avasi tämän vuoden Savoy Jazzfestin.
Täpötäydelle salille esiintynyt Samara osoittautui todella vakuuttavaksi, positiivishenkisen lavakarisman luoneeksi artistiksi. Hänen Grammy-palkittu levynsä Linger Awhile on toki hienoa työtä, mutta tulkitessaan livenä samoja kappaleita hän pystyi saamaan niihin vielä uusia ulottuvuuksia muotoillessaan niitä uudelleen mainion svengitajunsa, hienon laulutekniikkansa ja uskomattoman laajan, arviolta neljän oktaavin äänialansa turvin.
On vaikea uskoa, että Joy on laulanut jazzia vasta viisi vuotta. Niin kypsä artisti hänestä on kehittynyt näin nopeassa ajassa. Ja vanhaa jazzdiggaria lämmittää sekin, että hän on selvästi tuntee ja arvostaa häntä pariakin sukupolvea edeltävien laulajien aikaansaannoksia pystyen silti luomaan omia näkemyksiään esimerkiksi Betty Carterin, Carmen McRaen ja Jeanne Leen esittämistä kappaleista.
Hieno saavutus on myös hänen luomansa vocalese-versio Fats Navarron jo 1947 levyttämästä Nostalgia-kappaleesta, johon hän sanoittanut itse myös levyllä olleet kaikki soolot. Toinen hauskasti tekstitetty tulkinta oli myös Thelonious Monkin harvemmin esitetystä Worry Later-kappaleesta.
Konsertin kappaleista monet olivat peräisin Linger Awhile-albumilta. Nimikappaleen lisäksi albumia albumin antia olivat myös Sweet Pumpkin, Can’t Get Out Of This Mood, edellä mainittu Nostalgia, Social Call ja tempoa vaihdellen tulkittu Monkin ’Round Midnight. Hänen kaksi vuotta sitten julkaistulta esikoisalbumiltaan taas oli peräisin ylimääräisenä kuultu Stardust. Onneksi ohjelmistossa oli myös muutakin, mm. Betty Carterin Tight ja Carmen McRaen ja monin muidenkin laulajien jo 30-luvulta lähtien esittämä If The Moon Turns Green.
Joyn taustalla soittaneessa triossa olivat pianisti, tunnetun bluesmiehen täyskaima Luther Allison, basisti Michael Migliore ja rumpali Evan Sherman, kaikki varsin ilmeisen päteviä ja säestystehtävänsä moitteettomasti hoitaneita muusikoita. Tosin heidän saama runsas soolotilansa oli hieman liiallista, mutta yleisö palkitsi heidänkin aikaansaannoksensa ruhtinaallisilla applodeilla.
Harvoin olen ollut jazzkonsertissa, missä yleisö on alkutahdeista lähtien niin vahvasti eläytynyt kuulemaansa. Ja kun konsertti päättyi, yleisön seisaaltaan antamat raisut suosionosoitukset olivat todella perusteltuja.
