Salo Jazz festarin päähahmo lauantaina oli rumpali Jeff “Tain” Watts, joka on yksi maailman nimekkäimpiä rumpaleita. Watts on musisoinut lähes kaikkien johtavien jazzartistien kanssa – Michael Brecker, Wynton & Branford Marsalis, Betty Carter, Alice Coltrane ja Ravi Coltrane, jjoitakin mainiten. Sideman -keikkoja on levytettyinä lähes kuusikymmentä. Modern Drummer -lehden äänestyksessä hänet on valittu jo kahdesti maailman parhaaksi rumpaliksi ja omaa soololevysarjaakin on dokumentoituna toistakymmentä. Hänellä on myös näyttävä TV- ja filmiura muusikkona. Nightclub Rikalassa Watts esiintyi triokokoonpanossa, jossa soittivat myös kitaristi Paul Bollenback ja kontrabasisti Antti Lötjönen– molemmat tuttuja soittokumppaneita maestrolle, kitaristi luonnollisesti hieman pidemmältä ajalta.
Kenny Kirkland antoi maestrolle lempinimen “Tain”, tarinan mukaan kiertueella Floridassa, heidän ajaessaan Chieftain -huoltoaseman ohi. Siis hieman kuin Matti Oilingin lempinimi oli ”Boiling.”
Wattsin trio polkaisi setin käyntiin Thelonius Monk sovituksella, ja ensitahdeista alkaen oli selvää, että kuultavaksi tarjoutui Salo Jazzin parasta jazzantia tänä vuonna. Ehkä pidemmältäkin ajalta. Johtoteeman transponointi kitaralle toimi elegantisti.
Jännittävää tempon vaihtelua käytettiin rennosti, kuitenkin eksakti ote säilyttäen; laid back svengiä ja raju purkaus – silti time pysyi koko ajan hallussa. Ja pysyi niin vaivattoman tuntuisesti, että voi vain ihailla. Energia tuntui salin joka osassa, mutta lavan edessä sitä säteili paljon enemmän kuin salin perällä – innostus tarttuu ja karisma oli aistittavissa.
Maestro Watts lausui monologia kitaristin ja basistin musisoinnin päälle: ”A House in flames – and no one to blame.” Hän esitti myös laajan “runofantasian” ilmeisesti improna, mitä sylki suuhun tuo pohjalta. Hauskaa tuntui olevan soittajillakin, vaikka puheesta ei saanut oikein mitään selvää.
Tämä ei silti tarkoita leikkimistä; pohjana on vankka osaaminen ja motiivina ilmaisu ja biisin sielun löytäminen, ei kikkailu. Myös kuulijalle tärkeää hengähdys- ja sulatteluaikaa tarvitaan, ja trion ohjelma sisälsi viehättäviä balladeja. Esimerkiksi Fisherman’s Ragoli kiihkeää ja intohimoista svengiä, kun taas 412oli pysäyttävän sävykäs balladi lähes kiihkomielisen menon jälkeen.
Wattsin lyöntitekniikka on rento, ja samalla perimmäisen hiottu ja täsmällinen. Drive syntyy ja säilyy uskomattoman helpon tuntuisesti. Ensijakso päättyi kauniiseen balladiin, jossa Watts soitti välillä vispilöillä ja silmät ummessa. Toinen setti käynnistyi myös balladilla, joka sooloimproissa kasvoi rajusti rajojensa yli.
Jäntevää triomusisointia
Paul Bollenbackin tiluttelusta löytyi runsaasti yhtymäkohtia Pat Martinon soittotekniikkaan – Watts on soittanut ja levyttänytkin myös Martinon kanssa. Pieni on kaunista ja kun tulee paljon pientä, siitä kasvaa isoa. Kuten Bollenbackin ehtymättömistä ideaformuloinneista; nopeasti vaihtuvat one note licksit kasvavat sävelmyrskyksi ja sävelkokonaisuus on eheä.
Musiikillinen idea ei katkennut pitkissäkään kappaleissa. Bollenback käytti efektilaitteita maltillisesti, mutta hyvällä maulla ja kiinnostavin tavoin. Jopa Terje Rypdal-soundeja, kaikuefektejä väläyteltiin. Äänen syttyminen oli vaivatonta kaikilla äänialueilla, intonaatio oli upeaa.
Guitar Player-lehdessä kitaramestari kertoi käyttävänsä Fenderiä ja Roger Borys -kitaroita, mielivahvistin on Fender The Twin. Hän on tunnettu kitarapiireissä myös omintakeisesta tavastaan yhdistää sorminäppäilyä ja plektratekniikkaa.
Bollenback on kehittänyt omintakeista ja persoonallista kitaransoittotyyliä jo pitkään. Tässä hän vertautuu mm. Jim Campilongoon (toinen Salo Jazzin kävijöitä), joka volyymin säädöllä luo väkevää wah-wah -soundia.
Bollenback on myös erinomainen blueskitaristi – kuunnelkaapa vaikka The Isis Blues Pavel Wsolokin trioalbumilta Smile Baby Smiletai Watching the River flow Steve Gaddin levyltä Live at Voce. Salossa ei nyt kuultu perusbluesia, mutta toisaalta se soi koko ajan perusvireenä Bollenbackin soitossa kautta linjan.
Osa kitarasoundeista olisi kuulostanut tutulta Steely Dan -levytyksellä, mutta sopi hyvin tähänkin – aivan kuin Pat Martinon Cisco(El Hombre-albumi) on kuin ilmettyä Steely Dania.
Kitarasyntetisaattorikaan ei Bollenpackille tuntematon, mutta nyt mentiin pääosin perinteisen jazzkitaran soundin voimin, mikä sopikin settiin parhaiten. Kitaraosuudet menivät enimmäkseen plektralla, vaikka hän on kehittänyt sen rinnalle myös näppäilysoittoa.
Antti Lötjönen soitti jäntevästi ja mukautui maestro Wattsin käännöksiin joustavasti. Sooloilu oli rentoutunutta, eikä basisti pelannut varman päälle. Artikulointi oli tarkkaa ja bassolinjat mallikkaita.
Bändin jäsenenä Lötjönen otti paikkansa koko keikan ajan luontevasti, arkailematta ja easy going -tyyliin kivikovassa seurassa. Lötjönen otti toisella jaksolla roolinsa vielä rohkeammin kuin alussa.
***
Mikä on solistisen muusikon rooli bändissä? Bollenbackin vastaus Guitar Playreissä sopii yleistettäväksi.
– Ideana ovat kunnioitus ja keskinäisen tuen antaminen – on yritettävä ymmärtää, mikä on oma rooli aina kussakin tilanteessa.
Näin selvästi tapahtui Rikalassakin. Encoren lempeä balladi päätti illan tunnelmaisesti. Huippua!
Salo Jazz 2019 lauantaina, Nightclub Rikala Jeff ”Tain” Watts Trio
Jeff ”Tain” Watts, rummut ja spiikkaus;Paul Bollenback, sähkökitara; Antti Lötjönen, kontrabasso
