Keitelejazzien lauantai oli pyhitetty rummuille ja fuusiojazzille. Illan päätähtinä olivat rumpali-ikonit Billy Cobham ja Ginger Baker nykyisine kokoonpanoineen.
Voiton veti ja potin korjasi kuitenkin kotimainen HERD-yhtye vierainaan kitaristit Timo Kämäräinen ja Teemu Viinikainen. Nämä nuoret miehet valloittivat yleisön innostuneella, hauskalla ja niin taitavalla soitollaan. Soittamisen ilo näkyi ja kuului koko setin ajan. Lisäksi soittajien lahjakkuus ja kyky improvisoida tuli mainiosti esiin. Jokainen täydensi omalta osaltaan soolovuorossa ollutta, tuli mukaan kaverinsa sävellykseen ja antoi soiton soljua kuin veden Keiteleen kanavassa.
HERD on trio, jonka muodostavat vibrafonisti Panu Savolainen, basisti Mikko Pellinen ja rumpali Tuomas Timonen. Nyt kuultu lopputulos ei ole ihme sillä, HERD-trio on saanut North Sea Jazz -festivaalin European Jazz Competition 2011 -yhtyekilpailun pääpalkinnon. Nuoren trion meriittilistalta löytyy lisäksi vuoden 2010 pesti Pori Jazzin “talon bändinä” ja vibrafonisti Panu Savolaiselle samana vuonna myönnetty Pori Jazzin Vuoden taiteilijan arvonimi.
Setti koostui HERDin jäsenten ja vierailijoiden omista sävellyksistä. Aluksi kuultu Timo Kämärisen sävellys Herääminen todella herätti kuulijat ja sai kaikki odottamaan uusia hienoja musiikkielämyksiä ja kokemaan jotakin ennalta arvaamatonta. HERD-trio jätti hienostuneesti soolotilaa vierailleen tukien heidän soittoaan upeasti. Ilmeisesti tämä on yhtyeelle tuttujuttu yhtyeen isännöimistä HERD-klubi-illoista. Nyt Kämäräisen lankkukitara ja Viinikaisen paksu jazzkitara pääsivät päärooliin. Kämäräinen oli onneksi jättänyt vinkuefektit ja särösoundit kotiin ja antoi kitaransa soida pelkistetyn raa’asti ilman mitään konstailua. Viinikainen vastasi tähän niin ikään pelkistetyllä mutta pehmeämmällä soundillaan. Kumpikin kitaristi pani parastaan ja pystyi hienoihin sooloihin ja vuoropuheluihin. Saatiinpa aikaan jopa liekillistä kilpasoittoa.
Niin kyllä HERDin jäsenet heittivät kehään myös omat soolonsa, mutta kohteliaisuus sopi heidän tyyliinsä ja tyylitajuunsa. Niin ja kyllä Tuomas Timonen rummuissa oli vähintäänkin myöhemmin kuultujen legendojen tasoa.
Ylimääräisenä kuultu basisti Mikko Pellisen sävellys Lords of Strings päätti huikean setin.
Biisi oli kuin luotu kahdelle kitaralle. Se lähti liikkeelle Kämärisen twang-kitaralla ikään kuin 50-luvun kitaratähti Duane Eddy olisi herännyt henkiin. Viinikainen yhtyi hieman jatsahtavammalla otteella kantrimaiseen menoon. Välillä tikutettiin Chet Atkinsin tyyliin, välillä jatsahtavasti. Hieno, hauska ja kaikin puolin loistava lopetus.
Toisena kuultiin sitten entisen Cream-yhtyeen entistä rumpalia Ginger Bakeria. Hänen kokoonpanonsa Ginger Baker Jazz Confusionin muut muusikot olivat Pee Wee Ellis saksofonissa Alec Dankworth bassossa ja Abass Dodoo lyömäsoittimissa.
Ginger Baker oli tällä kertaa jättänyt Creamin ajoilta tutun karvalakin kotiinsa, vaikka joulupukin ja jääkarhujen maahan matkustikin. Voihan olla karvareuhka jäi hotelliin, kun Ginger aisti Keiteleen helteisen sään.
No, oli miten oli, Baker tuli soittokumppaneineen lavalle tyylikkäästi, mutta rennosti. Afrikan ja myös Caribian rytmit olivat hallussa. Creamin biisejä ei kuultu, ei edes Sunshine of Your Lovea, vaikka sää olisi siihen voinut houkutellakin. Ei kuultu muutakaan Bakerin superbändi ajoilta. Soittihan hän aikoinaan myös toisessa superbändissä Blind Fatessa. Yleensä kuitenkin unohdetaan, että Bakerin musiikilliset juuret ovat jatsissa ja bluesissa. Onpa hän myöhemmin soittanut kitaristi Bill Frisellin ja basisti Charlie Hadeninkin kanssa.
Tämänkertainen kokoonpano on musiikillisesti varsin vaikea tai sanotaanko nykytyyliin haastava. Afrobeatin mukana kuultiin Sonny Rollinsin ja Wayne Shorterin biisejä. Pee Wee Ellis ei tosin pyrkinyt suoraan kopioimaan Rollinsia eikä myöskään Shorteria. Hyvä niin, sillä mahdotontahan se olisi ollutkin. Ellis on kunnostautunut niin säveltäjän kuin sovittajanakin. Hän on tosin soittanut Dave Liebmanin ja George Bensonin yhtyeissä. Lisäksi hän oli pitkään Van Morrisonin bändin vetäjä ja sovittaja. Onhan hän soittanut myös itsensä James Brownin orkesterissa. Ellis veteli ihan mukavan letkeästi omat osuutensa. Samoin itse asiassa koko bändi.
Baker heitti rentoja välispiikkejä ja hoiti leiviskänsä tyylikkäästi. Lopuksi hän kertoi kovista kokemuksistaan. Onhan hän joutunut huijatuksi, jopa naisen toimesta. Voittanut lopulta oikeudenkäynnin, mutta joutunut pulittamaan voitetut rahat juristinsa palkkioihin. Setin päätteeksi kuultiinkin aiheellisesti varsin puhutteleva biisi Why. Niin miksi elämä koettelee joitakin enemmän kuin toisia. Huumorin varjolla esitetty biisi sisälsi pohjimmiltaan vakavan viestin. Yleisö oli kuullut hienoa rumpalilegendaa ja sai pientä pureskeltavaa.
Illan päätteeksi esiintyneen Bill Cobhamin arvioi itsekin rumpuja soittava Olli ”Ollie” Ervasti.
