Suomen bluespäänäyttämö, Rauma Blues, pidettiin 11.–12.8. Pääkonsertti oli odotetusti afroamerikkalaisen vaikuttava kavalkadi, pääarkkitehtina kitaristi Eric Gales. Amerikkalaisinput oli muutenkin vahva: vetovoimainen vokalisti Shakura S’Aida suorastaan säteili tenhovoimaa ja singer-songwriter Earl Thomas vakuutti yleisön soullaulajana. EU-värejä toivat Espanjan iloiset hulivilit Travelin’ Brothers ja Suomen Capricorn Brothers Band, joka varioi bluesrockin jättiläisen, Allman Brothers Band, laajaa tuotantoa. Rauma Bluesin klubit esittelivät jälleen kiinnostavia kotimaisia yhtyeitä.
Eric Gales (42) Rauman yössä tajunnan räjäyttävän show’n, mutta hän soitti myös hiljaisin vivahtein ja toi sensitiivisempää persoonaansa esiin sanallisestikin (tästä kiinnostuneiden on hyvä tsekata mm. Jimi Hendrixin Little wing -versio Netistä). Tuoreimman levyn, Middle of the Road (2017), sävelmateriaali oli keskeisesti esillä.
Galesin vahva kitarasoundi, jota hän syventää maukkaasti, puri vastustamattomasti. Maestron huikeat licksit pudotellaan helpon tuntuisesti, vähän kuin vahingossa, ja hän tekee hyväntahtoista pilaa rock-kukkojen lavakonventioista.
Hänen intensiivinen lavashow’nsa ja hypnoottinen soittotyylinsä ja toisaalta kärsivällinen teemojen kehittely ovat kiehtovassa konfliktissa, mutta hän ratkaisee asian elegantisti. Oikean käden glissandot otelaudalla kulkevat niin vinhaan, että voisi kuvitella sormien savuavan tästä hinkkauksesta.
Taustatrio toimi mestarin tukena tarkasti kuin kello. LaDonna Gales (Ericin vaimo) käytti perkussioita näppärästi ja tuki Ericin laulua, basisti Cody Wright oli hieman kuin toinen kitaristi ja rumpali Nicholas Hayes ajajan paikalla oli kuin itse luotettavuus. Wrightin bassolicksit olivat paikoin käsittämättömiä – Jaco Pastorius tuli elävästi mieleen.
Ohjelmistossa oli blues- ja boogieainesta melko paljon –Swamp, Boogie Man, Baybe please don’t leave me –, mutta runsaasti muitakin tyylilajeja, progressiivista metallia, reggaeta, hieman kantriakin.
Pitkissä soolo-osuuksissaan Gales menee usein toisten ”soolojen sisään” – siis samaan tapaan kuin intertekstuaalisuus tekee kirjallisuudessa. Hän myös puhuu välillä aivan pehmoisia yleisölleen, osin laulujen sanoin. Yksi sooloista sisälsi Hendrixin legendaarisen All along the Watch Tower -soolon perusrakenteen, minkä hän purki ja rakensi uudelleen.
Gales on Hendrixin lailla vasuri, mutta soittaa kitaraa oikean käden virityksin. Tämä antaa jo lähtökohdan myös bluesille epätyypillisten harmonioiden ja sävelasteikkojen käyttöön. Netistä löytyy tästä paljon näyttöä, kuten Catfish Blues vokalisti Beth Hartin kanssa, jossa hän Norjan keikalla hiillostaa Hartin lähes hypomaaniseen tilaan – ja mahtaako sekään riittää.
Rankkaa revittelyä ja emotionaalista tunnelmointia, moshausta ja lavalla kieriskelyä; harvoinpa bluesjuhlilla tällaista kokee. Ja soitto oli koko ajan virheetöntä. Kliimaksi oli bluesjuhlilla harvinainen Woodoo Child, mutta toisaalta koko konsertti oli yhtäjaksoista hekumanhuippua – aina flamencosta Für Eliseen.
Etelän malliin – Cabricorn Bros.
Cabricorn Brothers Band on suomalaisten muusikoiden projekti, joka elvyttää Allman Brothers Bandin musiikkia. Jarmo Nikun (kitara), Olli Haaviston (steelkitara, slide) voimat yhdistyvät muiden kovan tason osaajien kanssa; Maria Hänninen (bassokitara, laulu), Anssi Nykänen (rummut) ja Jukka Gustavson (urut, laulu).
Yhtye fokusoi erityisesti ABB:n southern rock -tyylin lauluihin 1970-luvulta. Tuore muistelmateos, Alan Paulin Päättymätön tie – Allman Brothers Bandin tarina (Aviador) vauhditti hanketta.
Yllättävän hyvin CBB oli omaksunut esikuvansa tyylin, jos kohta fokus oli sen helpoimmassa tuotannossa ja yleensä etelän rockissa. ABB lähestyi keikoilla vahvasti myös jazzia, intoutuen pitkiin ja svengipitoisiin jameihin, mutta tätä saadaan vielä suomalaisilta odottaa.
Pientä haparointia oli siellä, täällä, mutta sellainen kuuluu debyyttikeikalla asiaan. Konsepti on hyväenteisessä alkuvaiheessa, hienona bluestulkkina jo tunnettu Maria Hänninen osoittautui päteväksi myös basistina ja Gustavson veti Hammondeilla komeasti. Instrumentalisteina molemmat olivat tosin irtautuneet ABB:n tyylistä.
Viimeistelty sointi on tietenkin aina kelpo ideaali, jos kohta ylihuoliteltu tuotos on samalla myös hieman hengetön, vaikka soitto olikin virheetöntä. Kantrityylin stemmalaulun kehittäminen ilmeni myös kehittämiskohteena.
Kitaristi Duane Allman halusi etelän rockin pinnallisia kuvioita syvällekäyvempiä aineksia ja haki inspiraatiota mm. Miles Davisin musiikista. Tässä suomalaisilla riittää vielä töitä (tsekatkaapa vaikka One Way Out netistä).
Mutta Allman -tribuutti tietenkin oli tervetullut, joten odotellaan kaikessa rauhassa, miten Capricorn kehittyy yhtyeenä.
Hauskuutta ja sielukkuutta
Raumalla riitti huumoriakin; espanjalainen Travellin Brothers pyrkii viihdyttävään tuotokseen ja tekee sen hyvin ammattitaitoisesti. Energiaa heiltä ei ainakaan puuttunut, ja kuten huumorin suhteen aina, myös hyvän maun rajoja koeteltiin. Tästä esimerkkinä ”tiputanssi” ja muut vokalisti Jon Careagan tempaukset, kuten Ray Charlesin What’d I said Gibson Brothers-tyyliin.
Monilta taisi tässä riehakkaassa menossa mennä ohi, että kyseessä on kuitenkin EBU -voittaja. Pitkään esiintymislavoja kiertänyt ja kuusi levyäkin tehnyt yhtye on monipuolisesti taitavaa muusikkojengiä. Lattarien ohella myös blues, gospel, rytmiblues ja soul ovat heidän hallussaan. Varsinkin kitaristi Aitor Canibano väläytti hienoja irtiottoja.
Huippuluokan lauluntekijä Earl Thomas luo kiivaasti uraa myös laulusolistina ja ilmitoi taitojaan Raumalla. Raspiääninen soullaulaja ei esittänyt yhtäkään bluesia, vaikka ennakkoinfo häntä sellaisena toi esiin. Kuitenkin hän on mitä sielukkain laulaja, erityisesti rhythm & bluesia, soulia ja gospelia tulkittiin nyt sielukkaasti.
Bändi teki solistin back-up -tehtävänsä moitteetta, joskin puhaltimien poisjäänti tuntui kokonaissoinnissa ja ehkä myös jonkinasteisena puutteena solistisissa tehtävissä.
Hiukan yksipuolinen ja huippukierroksilla kulkeva intensiteetti tosin oli nyt hieman toistonomainen tai yksioikoinen esitystapa, mutta viesti meni perille. Myönteinen ja optimistinen elämänasenne välittyi yleisölle vahvana. Tästä ehkä parhaana esimerkkinä ABB:n Soulshine.
Shakura alive!
Suomessa vielä varsin tuntematon laulusolisti Shakura S’Aida on kokenut ja itsevarma, karismaattinen lavatähti. Monipuolinen laulusolisti hallitsi suvereenisti afroamerikkalaisen musiikin eri lajityyppejä, kuten soul, blues, kantri ja rytmiblues.
Ehkä valovoimaisen vokalistin pienimuotoinen yhtye piti fokuksen hieman liikaa heavy bluesin alueella. Tosin hekään eivät kaahanneet aivan koko aikaa kaasu pohjassa, muttei aivan toisinkaan. Tiukkaan rock & rolliin tämä sopi mainiosti ja kahden Fender-kitaran siekailematon tykitys.
Jykevän pohjan soundille loi ennen muuta viisikielinen bassokitara, jota Roger Williams jytisytti tuimasti. Tosin hän hallitsi soittimensa monivivahteisesti soittaen sillä mm. sointuja.
S’Aidalla on tavattomat äänivarat ja hän myös käyttää niitä taiten – ehkä osin onkin kyse tekniikasta. Siis hieman samaan tapaa kuin jazzissa saksofonisti Kenny G. (Gorelick) kiertohengityksen avulla soitto on tauotonta ja ilmeisesti jopa päättymätöntä.
Syviä tuntoja ja hurttia huumoria – herkkä ja romanttinen tulkinta ei suinkaan estä Shakuraa tekemästä lavalla posketonta pilaa, seksuaalista konstailua ja hervotonta muka-flirttailua. Kaksi kitaristimiestä voidaan sukupuolisuuden keinoin haastaa melkoiseen kukkotappeluun.
Shakura S’Aida levyttää melko harvakseltaan, viimeisin albumi Time on jo vuodelta 2012. Laatu onkin sitten korkea ja hän onnistuu erinomaisesti myös studiossa.
Rauma Bluesin oleellinen osa on vireä klubitoiminta. Perinteiseen tapaan klubit pidettiin perjantaina, esiintyjien edustaessa suomalaisten bluesestradien suosikkeja: Maisteri T. & Pastori Välipakka, Blue Stone ja Firebugs. Kaikki kolme ryhmää ovat bluesin aktiividiggareille jo tutuiksi käyneitä, ja oli hyvin miellyttävää kuulla heitä nyt näissä ympyröissä.
Café Salissa sai nautiskella suomenkielistä bluesia; Maisteri T. & Pastori Välipakka on tosin duo, mutta hyvin tarmokas ja monipuolinen pienyhtye, jonka minimalismi toimii klubissa aivan mainiosti. ”Maisteri T”. (näyttelijä Teijo Eloranta) on tottunut ilmaisemaan inhimillisiä tuntoja ja tarinoita.
Buena Vistassa esiintynyt Blue Stone julkaisi jo kolmannen levynsä keväällä (Blues to my soul) ja ohjelma koostui osin siitä ja osin tunnetuista blues rock -covereista. Bändi on integroitunut vuosien keikkailun kautta toimivakasi kvartetiksi: Jyrki Lepistö (kitara ja laulu), Jukka Oravainen (kosketinsoittimet ja laulu), Timo Mäkelä (basso, runot ja taustat) ja Esa Kivimäki (rummut, jutut ja taustat).
Ravintola Kallion hillitön svengijengi oli The Firebugs. Useissakin bluesyhtyeissä nimeä saanut kitaristi-laulaja Konstantin Kovalev on luonut kiinnostavan konseptin rock &.rollia edeltäneestä ”Rock & swing era” -aineistosta, 40–60-lukujen amerikkalaisen rootsin kappaleista. Swing teki tilaa rock & rollille, ja boogie woogie ja rytmiblues tekivät tuloaan (Fats Domino, Chuck Berry). On hauskaa kuulla puoliakustisen sähkökitaran twang-sointia, ilman säröä ja digitaalisia tehosteita.
Oikeastaan klubeilta ja pääkonsertista Raumalla jäi kaipaamaan vain jazzbluesia ja puhallinsoittimia. Ehkä niidenkin aika tulee vielä.
Rauma Blues, pääkonsertti lauantaina 12.8.2017 teltalla:
Eric Gales Band, Shakura S’Aida, Capricorn Brothers Band, Travellin Brothers, Earl Thomas
Rauma Blues klubit perjantaina 11.8.2017:
Café Sali, Maisteri T. & Pastori Välipakka; Buena Vista: Blue Stone;
